No joo. Ehkä lupailin liikoja. Ei tämä flunssa mihinkään lähde, remppa vain leviää, ja bloginrähjälle en osaa tehdä mitään vaikka tahtoisinkin. Syöte on vissiin rikki ja ulkoasu on, sanoisinko, askeettinen. Ahistaa nuo facebook-namiskat ja koko saakelin somettuminen (eniten ahistaa tuo tyhmä termi), mutta ehkä mie oon vain liian vanha änkyrä, jonka olisi varmaan parempi kirjoitella johonkin sinikantiseen ruutuvihkoon eikä mihinkään intternetskuun. Hmh.

Mut katellaan vielä nyt sit. Samaa taktiikkaa sovellan myös noiden muiden elämäni epäkohtien kanssa. Jokatalvinen yskä käännähti kolmannelle viikolleen ja töissä seinänaapuri rupesi kyselemään, että meinaatko koska mennä lääkäriin. En vaan tiedä mitä se lääkäri tälle tekisi, kun mulla on kolmiolääkkeet käytössä jo. Googlasin huvikseni kyseisen yskänlääkkeen nimen yksi päivä ja tulokset olivat täynnä jotain foorumikirjoitteluita kuinka tuolla litkulla saa pään mukavasti sekaisin. Ja niissä asia-artikkeleissakin toistellaan vain, että päihdekäyttö on yleistä. En vissiin oo tarpeeksi piripää, kun en mitenkään voi kuvitella, että vetäisin tuota yskänlääkettä huvikseni. Ensinnäkin se maistuu ihan saakelin pahalta, ja sitten se vielä vetää olon ihan löysäksi. En jaksa evääni liikauttaa eikä yksikään ajatus taivalla pääkopassa. Joillekin tuo voi tietysti olla ihan tavoiteltava tila, mutta ei kyllä mulle. Ei ainakaan palaveriolosuhteissa.

Kotonakin on suoraan sanottuna perseestä, mutta onneksi sieltä pääsee aina pois. Varasin matkan Berliiniin. Tarkoitus oli alunperin mennä vähän myöhemmin keväällä, mutta kaverilla sattuu olemaan lomaa kuun vaihteessa ja mulla sattuu olemaan kehno alkutalvi, joten mennään nyt sitten. Berliini on ollut mulla raksittavien listalla jo vuosikausia, joten onhan se nyt aikakin. Kirjoitin hotellivaraukseen lauseen verran saksaa ja siitä tuli ihan lämpöinen olo. En tiennyt, että mulla oli sitä kieltä ikävä. Mein Schatz.