Viimeinen viikko. Ajelua ympäriinsä, lauleskelua, pakkaamista, siivoamista, turhanpäiväisä elokuvia, siideriä, pitkiä aamu-unia, tyhjiä taloja, huonoja juttuja, syvällisiä keskusteluja ja mansikka-eskimoita. Mikäs tässä nyt, oikeastaan. Vähän pitkä lähtö, mutta oppiipahan ainakin sen, että seuraavan kerran kun on tekevinään jotain spontaania, valitsee toimintatavakseen sen vaihtoehdon, joka ei sisällä melkein vuoden odottelua.

Huomenna on viimeinen työpäivä. Se on melkoinen hurraahuutojen paikka, sen verran perseilyksi se touhu on viime aikoina mennyt. Tein kuitenkin mustikkapiirakan työkavereille, eihän se niiden vika ole, päinvastoin. Eikä paree lähteä ovet paukkuen ulos vaikka mieli tekisi, se voi hyvinkin olla, että vuoden päästä olen anelemassa taas töitä asiakaspalvelutehtävien ihmeellisestä maailmasta. Ajatuskin sattuu. Mut eipä mietitä ensi kesää nyt.

Ihan kohta mennään. Jei.