Hmm. Kuka kirjoittais tänne silloin kun minen jaksa?

Olipahan taas "loma". Liian monta kilometriä auton ratin takana ja liian vähän tunteja poski tyynyä vasten. Ylioppilasjuhlat ovat yllättävän stressaavia niillekin, joiden kutreja ei lakki toukokuisessa auringonpaisteessa korista. Koita näillä tunarikokkitaidoilla nyt huushollata juhlajoukkoa, kun jalassa on puristavat korkokengät ja hiostavat sukkahousut ja kyljessä roikkuu koko päivän kaiken maailman sukulaisia tivaamassa hääpäivää ja muita tismalleen yhtä innostavia teemoja käsitteleviä asioita. Olen kuulemma aivan äitini näköinen ja pääainevalintani on hirveän hyvä, sillä siinä edellisessä viritelmässä oli se ongelma, että se on kauhean vaikea ala ja semmoista on mahdotonta osata, kun on tyttö. En välttämättä ole täysin eri mieltä jälkimmäisen kommentin kanssa, mutta viddu soikoon, ei tuommoisia sanota. Ei, vaikka oltaisi verisukulaisia ja kohtuullisen pihalla kaikista muistakin asioista. Eikä etenkään silloin, kun olen juuri hyvää hyvyttääni tuhlannut harvinaisia lomapäiviäni köröttelemällä puolen Suomen halki kuskaamaan kommentoijaa niihin helkkarin juhliin, jossa palvelin ja passasin koko saakelin sukua. Är. Murska hermostuu. Viime yön ajoin ympäri lääniä kuskaamassa nuokkuvia lakkipäitä ja nukuin kolme tuntia ennen sitä aamuseitsemää, jolloin oli taas noustava ja tehtävä niin kuin vanhempi väki toivoo. Suonette anteeksi, jos en ole kaikkein pitkäpinnaisin juuri nyt. Sukujuhlat haisee.

Mutta hei, hengissä selvittiin ja nytpä olen yksin ja oman itseni herra. Olen Kuopiossa! Kaveri poistui etelään ja minä valtasin asunnon, joka on söpöine keittokomeroineen ja hienoine Kallavesi-näkymineen ihan ykkössuosikkini. Roinat ja romppeet on aseteltu kaappeihin ja Markus-kukkaset hymyilevät ikkunalaudalla. Tämäpä olisi sitten koti seuraavan kolmen kuukauden ajan. Huomenna alkaa työt ja minua jo hitusen jännittää, sillä hyvällä tavalla siis. Tästä voi kehittyä vielä vaikka mitä jännää. Viimeistään siinä vaiheessa, kun rohkenen ostamaan sen kalakukon. Tsih.