Tänään töissä huoneeseeni tuli siivousfirman kesätyöntekijä pesemään käytävälle antavaa lasi-ikkunaa. Istuin neljättä viikkoa siinä pöytäni ääressä ja samaistuin paremmin siihen siivoojaan kuin itseeni, vaikken edes ole koskaan ollut oikeissa siivoushommissa. En vain meinaa tottua tähän hienoperseilytyöhön. Alallani on koko ajan kasvava työvoimapula ja joka puolelta koko ajan hoetaan, kuinka minä harjoittelijana olen tärkeä ja minua tarvitaan ja töitä riittää ja muutamassa vuodessa olen jo huipulla ja mikään ei voi minua estää. Yhtenä iltapäivänä koin suurta vaivaantuneisuutta kahvipöydässä, kun isäni ikäiset herrat puhuivat kunnioittavaan sävyyn opinnoistani ja osaamisestani ja älykkyydestäni. (Esim. eräs isäni ikäinen herra, joka sattuu myös olemaan isäni, ei ole koskaan osoittanut olevansa erityisen otettu kyvyistäni. Siihen tottuneena kahvikeskustelu oli erityisen hämmentävä.) Tämä on omituista! En minä ole tämmöiseen tottunut! Se, että olen kolme vuotta pyörinyt teknillisen yliopiston käytävillä, ei minusta meinaa paljoakaan. Ei siihen kirjoilla pysymiseen paljoa tarvita, ja suorituksissa mennään kuitenkin aika matalalentoista ykköslinjaa. Töissä kaulassani roikkuvassa muoviläpyskässä lukee harjoittelija, eikö sen pitäisi tarkoittaa suunnilleen alinta pohjasakkaa ja ei-edes-oikein-ihmisarvoista-henkilöä? Ei minusta se, että aamuisin saavun paikalle ja sitten näpyttelen päivän verran Excel-taulukoitani, tee minusta fiksua ja ihanaa ja tulevaisuuden toivoa. Kaikkien tekemieni paskaduunien jälkeen olen hyvin otettu, kun saan ottaa valokopioita kopiokoneella, ei minulta tarvitse pyytää sitä anteeksi ja ruveta puhumaan, kuinka kohta jo kelpaisin suunnilleen johtajan pallille. Helkkari, tämä nuoleskelu on hämmentävää. Mutta kai niiden täytyy, että saisivat pidettyä meikäläisenkin talossa. Ensi keväänä minusta kuulemma taistellaan hampaat irvessä. Haha, sen haluan nähdä ennen kuin uskon. Ihanko totta, että alle kaksikymmentä epätoivoista työhakemusta riittää? Ja niistä jopa useampaan kuin 0-2 vastataan? Sweeet. (Viesti epätoivoiselle minulle parin vuoden takaisessa hämmingissä: Valitsemasi ala oli niin oikea ratkaisu. Way to go, girl. (Viesti englanninkieliselle kommentaattori-minälle: lopeta, tuo on ärsyttävää. Stop.It.)

Jotta tyhmä-opiskelija-identiteettini olisi vielä enemmän hämmennyksissäni, äitini soitti ja kertoi päässeensä kouluun. Kyseessä on jatkokoulutus nykyiseen työhönsä pätevöitymiseksi, joten ei sentään mikään fuksirumba, mutta silti. Ensi lukuvuonna vietämme joka toisen keskiviikkoillan yhdessä opiskelijayksiössäni. Äidillä on jo Marimekon olkalaukku ja kesäläksyinä jotain esseitä. Ou-to-a. Olen ilmeisesti aika huono sopeutumaan johonkin muuhun perhekuvioon kuin siihen, joka vallitsi silloin 90-luvulla, kun minä olin lapsi ja sisko oli lapsi ja aikuiset esittivät lapsille olevansa aikuisia. Juhannuspäivänä olin ihmeissäni, kun muut perheenjäsenet (piskiä lukuunottamatta) kotiutuivat reissuiltansa univelkaisina ja krapulaisina ja minulla oli aamiainen syötynä, tiskikone surraamassa ja takapihalla krokettipeli käynnissä (kuvitusta nähtävissä edellisessä merkinnässä). Aaton touhut eivät olleet sen vauhdikkaampia. Olen vanha ja tylsä, virallisesti. Ilmankos ne niin tykkäävätkin minusta töissä, hehe. Onhan se sentään valtion virasto.