Syksy on tullut vähän salaa, kun olen keskittynyt kaikkeen muuhun. Ikkunani alla olevaan vaahteraan on tullut punaisia lehtiä. Yhtäkkiä huomasin ikävöiväni vähän sitä pihlajaa, joka oli entisen kotini pihassa, se myös oli syksyisin aivan punainen. Yksi ilta oli ensimmäinen ikkunoita paukutteleva myräkkä, kiskoin sänkyyn ylimääräisiä peittoja ja puin yöksi kaulaliinan. Tänään paistoi hullu aurinko ja kuljin ulkona kesäkengissä. Syksy on niin mun aikaani.

Hoidin viime viikolla töissä oikeastaan ensimmäisen oikean työtehtävän ihan itse. Jännityksellä odotan, onko se bumerangina vastassa maanantaiaamuna. Ensimmäistä kertaa puhuin puhelimessa ja kirjoitin sähköposteja asiantuntijana enkä minään satunnaisena peelona. Asia oli sinänsä pikkujuttu, mutta stressasin minä niitä lausuntojani silti. Kirjoitin perustelujani varmaan aanelosen verran, vaikka olisin voinut yhdellä lauseella todeta, että asia nyt vain on näin, piste. Vielä perjantaina olin ylpeä suorituksestani, mutta epäilykset rupesivat kummittelemaan viikonloppuna, vaikka ei saisi. Nämä ovat ihan oikeita asioita nyt, eivät mitään harkkatöitä tai mielikuvitusleikkejä. Toisaalta on kivaa tehdä vihdoinkin jotain oikeaa, mutta toisaalta se on vähän pelottavaa. Kuka minä olen mitään sanomaan? Ja sitten kuitenkin, eivät ne muutkaan sen kummoisempia ole. En tiedä mitä olen alemmuudentunnoissani kuvitellut, mutta ihan ihmisiä nuo asiantuntijahommissa olevat ovat, ja kuten tiedetty, ihmisten joukkoon mahtuu ties minkälaista hiihtäjää. Jotkut eivät aloita lauseita isoilla alkukirjaimilla, ja jotkut sitten hiovat yhden sähköpostin kirjoitusasua melkein kaksi työpäivää. Hmh.

Ei kyllä saisi miettiä viikonloppuisin työasioita, helkkari. Pitäisi oppia, että virka-asiat virka-aikoina, ja muuten sitten vain perseillään. Maanataiaamu on oikea aika murehtimiselle.