Nousuja ja laskuja. Elämä on vuoristorataa. Yhtenä hetkenä olin maailman onnellisin, sillä kamalan kaupungin kamalassa baarissa soi yhtäkkiä Justin Timberlake ja minulla oli ympärilläni juuri ne ystävät jotka Justin Timberlaken sattuessa laittavat kehiin ne kaikkein törkeimmät tanssiliikkeensä välittämättä siitä, että talon tapoihin kuuluu ainostaan viehko painon siirtely jalalta toiselle kinnaavassa paljettimekossa ja vaaksan koroissa. Ja hetken kuluttua meinasin kuolla tukehtumalla Siniseen enkeliin. Kikatin tuota ei yhtään ironisesti ostettua drinkkiä jotenkin henkitorveen ja luulin oikeasti kuolevani. Ajatelkaa, mikä kohtalo. Tukehtua Siniseen enkeliin. En mä kuvittele, että tulen kuolemaan mitenkään sankarillisesti, mutta haluan kyllä kohtaloni olevan joku muu kuin kamalan baarin kamala kasaridrinkki. Jösses.

Jäin kuitenkin henkiin ja nyt osaan jälleen arvostaa tylsää toimistoelämääni. Itseasiassa mulle kelpaisi ehkä vähän tylsempikin toimistoelämä, sillä ensi viikolla toimistossa on pikkujoulut ja mua pelottaa. Töissä ihmisillä on ollut kaikenlaista ihmeellistä kränää ja jotenkin epäilen, että työpäivän jälkeinen glögin naukkailu tonttukoristeilla somistetussa kahvihuoneessa ei ainakaan paranna työilmapiiriä. En todellakaan halua sekaantua mihinkään, pidän mieluusti työasiat työasioina ja muut asiat sitten Sinisen enkelin naukkailuna jossain ihan toisessa lokaatiossa. Mutta kilttinä tyttönä olen ilmoittautunut pikkujouluihin, ja kuka tietää, ehkä löydän pikkutuhman puoleni ja päädyn hupailemaan kopiokoneen kanssa. Friikkionnettomuus monitoimikopiokoneen kanssa on kuitenkin jo sen verran komea kuolinsyy, että sen voisin muistokirjoitukseeni ehkä hyväksyäkin.