Lokakuun ensimmäinen. Puoli seitsemältä aamulla talsin lähiön perukoilla kaapista kaivetuissa ja kovasti kaivatuissa syksytennareissani. Oli pimeää, sateista, sumuista ja omituisen välkkyvää. Ukkonen! Aika metkaa. Mitään ei kuulunut, mutta salamat kyllä vilistivät siihen tahtiin että tuli ihan discofiilis. Lähes unettoman yön (Kyllä, minun on näköjään mahdollista harrastaa sellaisiakin.) jälkeen oli muutenkin epätodellinen olo, mutta tuo keli teki kyllä meiningistä vielä merkillisemmän. Ukkonen on kivaa.

No, aamu se siitä hiljalleen valkeni ja taivaan sijaan saimme tutkailla aamuruuhkan muodostumista eräällä kaupungin tuloväylällä. Minä onnistuin työnjaossa saamaan tarkkailtavakseni yhden pahaisen tonttikadun, jolla tunnin laskenta-ajalla ajoi huikeat yksi kappaletta (1 kpl) henkilöautoja. Haha. Kannatti lähteä tienpieleen kökkimään, raportista tulee varmaan kattava. Noei, asia oli tiedossa jo reissua suunniteltaessa ja ryhmäni muut jäsenet saivat ihan käyttökelpoista dataa, joten ei tässä nyt ihan pulassa olla. Sainpahan vain taas uuden mahdollisuuden tuntea oloni turhaksi ja hyödyttömäksi. Ensi viikoksi minulle lupailtiin sitä vilkkainta suuntaa, pääsenpähän kitisemään päinvastaista. Silloin varmaan sataakin taas. Jes.

Oikeasti kaikki tuommoinen luentosalin ulkopuolinen opiskelu on minusta aika kivaa. Virkistää, kun saa tuijotella muutakin kuin Powerpoint-kalvoja tai tietokoneen näyttöä. Saa nähdä riittääkö virkistävä vaikutus iltapäivän luennoille asti, mutta nyt olen aika hyväntuulinen. Tänään minulla on myös kivienhiplailuharjoitukset. Ooh. Kyllä kouluttautuminen on sitten jänskää.