Helteen jälkeen on aina hauska hieman naureskella ihmisille, jotka saapuvat aamulla bussipysäkille flipflopeissa ja hawaijipaidoissa, vaikka lämpötila on alle viidentoista ja auringosta ei tietoakaan. Olin olevinani pitkälahkeissa housuissani kovin ylivertainen, kunnes iltapäivällä alkoi sataa ja mulla oli jalassa pikkukengät ja sateenvarjo otti lepoa kotosalla. Viima pisteli kuin puukko. Äsken lähdin kirjastoon ja varta vasten vedin villapaitaa päälle ja laitoin jalkaan oikein keltaiset kumisaappaani. Kirjastossa ei vissiin ilmastointi toimi, siellä oli yläkerrassa kuumaa ja kosteaa kuin turkkilaisessa saunassa. Hikoilin kuin pieni sika. Vittiäkö tässä maassa osaa pukeutua, kerta meininki on tällasta.

Töissä oli vähän maanantai. Saan siellä aina välillä sellaisia ihan käsittämättömiä epävarmuuskohtauksia. Viime viikolla tein yhden pienen mokan, millä ei todellakaan ollut käytännössä minkään maailman merkitystä ja kukaan muu ei edes huomannut sitä ennen kuin korjasin sen itse, ja silti olin ihan sydän kurkussa niin kuin olisin painanut väärää nappia ydinpommitehtaassa tai jotain. Tänään sain kehuja töistäni ja kun olin päässyt takaisin omaan kuutiooni kököttämään, olin kääntänyt ne päässäni niin että noi varmaan aattelee et mua on pakko ylenpalttisesti kehua jostain pikkujutusta kun oon niin surkee muuten. Yhtä sähköpostia kirjoitin varmaan tunnin kun en ollut mielestäni asiassani tarpeeksi fiksu ja filmaattinen ja sitten sieltä tuli vastaukseksi kahden rivin viesti, jonka otsikko oli MORO ja joka sisälsi pelkkiä eri kseen kirjoi tettuja yhdys sanoja eikä yhtä ainoaa pistettä tai pilkkua. Joskus sitä voisi vaikka oppia luottamaan itseensä ja ottaa asioita vähemmän vakavasti. Kukaan muu ei kuitenkaan välitä puoliksikaan niin paljon kuin itse, ja vaikka välittäisi, niin mitä sitten? Ehkä ne sandaalimiehet siellä sateessa tekevät sen tahallaan. Mitä se muille kuuluu? No niinpä.