Jos suonette, niin hehkutan nyt vähän.

Uusi asunto on ihana. Olen ihan fiiliksissä aamusta iltaan, ihastelen haltioituneena aamukahvin ja sanomalehden sinänsä mullistavaa yhdistelmää ja kieriskelen sohvannurkassa vain riemuitsemassa siitä tosiasiasta, että minulla on nyt ikioma sohva ja siinä vielä nurkkakin. Parveke on ehkä paras kaikista. Illansuussa siihen paistaa juuri sopiva aurinko istuskelua ja lueskelua ja jääkaappikylmän valkoviinin hörpiskelyä varten. Ostin parvekkeelle retrohenkisiä ruukkuja ja niihin jotain rehuja, joiden nimet unohdin jo puolivälissä kotimatkaa enkä siis voi tarkistaa netistä, miten niitä tulisi hoitaa. Kuolkoot sitten, ostan ensi viikolla uusia. Ihan vain koska mulla on nyt oma parveke, johon voin ostaa kukkia.

Kesäkin olisi. Sain purettua vaatteet roskasäkkeihin ja kaappeihin ja otin samantien käyttöön unohduksissa olleita kesävaatteita, shortseja ja toppeja ja läpsyttimiä, jotka kirpoavat jalasta rappusista. Nahkaani uitan rasvoissa, jotta viime viikonlopun palaminen ei toistuisi, ja aurinkorasvan haju tekee olosta superkesäisän. Kaupasta ostin silliä ja uusia perunoita, jotka maistuivat tuliterän ruokapöydän ääressä paremmilta kuin ikinä. Iltapalaksi kolmen suklaan jäätelöä ja koulupapereiden lajittelua. Tenttiviikolta on tähän mennessä saatu yksi kakkonen, mikä parisen arvosanaa parempi kuin uskalsin odottaa. Hymyilyttää.

Kyllä tää tästä ehtii suruksi muuttua. Ensi viikoksi järjestetyt työt, kuukauden neljäs päivä ilman tuttua ja turvallista rahakönttää tilillä ja yhä nurkissa pyörivä ja nilkkoja pureksiva harkkatyönretale ovat ekaksi mieleen tulevia potentiaalisia ahdistuksenaiheuttajia. Ilonkin hetkillä pitää odotella ikävyyksiä, tiedättehän tämän. Olen ihan varma, että kaikki kohdalleni osunut kiva kostautuu minulle kyllä. En minä sitä sure, kunhan hymähtelen itselleni, että riemuitse nyt lapsi, kohta ei nimittäin enää naurata. Pessimisti ei pety, itku pitkästä ilosta, jne jne jne. Aina pitää muistaa, että kohta tulee kuitenkin surku.

Olen minäkin yksi pönttö.