Minä olen kai vähän tyhmä.

Tulipa sitten vietettyä rauhallinen ja tylsä flunssanparanteluviikonloppu. Jep jep. Jotenkin kummasti löysin itseni lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ihan väärän kaupungin ihan väärästä kimalletoppibaarista ja tietysti ihan väärässä olotilassa. Tuolla tavalla taudit paranevat. No oikeastaan, ei tässä ole ehtinyt flunssaa juuri huomioimaan, kun eilinen sujui megalomaanisen krapulan merkeissä ja tänään itkettää tämä hillitön kipu jaloissa, koska tyttölapsen on pakko lähteä liikenteeseen aina niillä kammottavan hiertävillä korkokengillä ilman minkään sortin sukkia. En tiedä, millä ihmeellä kävelen kohta tuohon koululle muutaman sadan metrin päähän. Jonkun pitää ehkä kantaa minut. Harmi, että tuohon tarkoitukseen sopivia henkilöitä ei juuri nyt ole näkyvissä. Himskatti.

Nyt voisin sitten oikeasti keskittyä hankkimaan elämääni jotain järjellistä sisältöä. Koska oikeesti, tämä on kamalaa. Ei se rymyäminen ja remuaminen nyt niinkään, vaan se, että sen on pakko tapahtua aina oudossa seurassa kaukana kotoa. Sunnuntai-iltapäivien synkät kotiinpaluut ovat ehkä ikävintä mitä tiedän. Nämä maanantaiaamutkin ottavat vähän tiukille, vaikka koulu alkaakin vasta puoliltapäivin. Vertaistukiryhmäni ja terapeuttini mesessä ja puhelinverkon toisessa päässä ovat ihan hiljaa. Apua. Mää tarviin apua.