Sunnuntaihesarin ja kahvisammion jälkeen olen jo paremmalla tuulella. Oikeastaan aika mainiolla tuulella. Kamerasta löytyi paljon suttuisia kuvia eräästä hattupäisestä miehestä, pistää hymyilyttämään. Mies totesi lauantaisen keikan aluksi, että jumankauta, melkein kuin kotona olis. Me tytskäin kaa todettiin yleisön puolella, että niinpä onkii, perskule. Zen Café on kuin joku sukulaissetäjoukko, joka tulee vieraisille aina silloin tällöin ja aina me mennään iloisina tervehtimään. Vähän toistellaan vanhoja juttuja (Harri, Todella kaunis, vittu te ootte hyvä yleisö) ja päivitellään, kuinka lapset ovat kasvaneet teineistä melkein-aikuisiksi (Laiska, tyhmä ja saamaton -> kaljakarsinan fiksu ja viisas), mutta joka kerta löytyy myös jotain uutta ja kivaa. Tällä kertaa oli mukana hieno uusi hattu sekä jouluvalot. Kotoisaa.

Sitä me tyttöjen kanssa mietittiin, että saisivat nuo sedät soittaa vähän pidempään. Vaikkapa aamuun asti. Siinä nimittäin käy niin, että jos hihkumisen ja humppailun jälkeen virtaa vielä löytyy, raitapaitaiset tennaritahvot löytävät itsensä kaupungin khuuleimmasta kimalletoppimestasta, johon sisään päästäkseen joutuu maksamaan viikon ruokarahat ja musiikkina soi jotain saatanan karnevaalihiphoppia. Ihan hilpeää oli silti. Tuollaisissa paikoissahan pitäisi keikistellä pieniliikkeisesti silleen suu supussa ja vähän kulmien alta vilkuillen, joten meidän tiimimme pisti peliin ravintolan suurimmat virneet ja levottomimmat tanssimuuvssit. Ei löytynyt saattajia tälle reissulle, haha. Mitäpä niillä, kun käsipuolessa oli parhaita kamuja ja kotoa löytyi yöpalaksi tortilloja. Aamulla mietoa päänsärkyisyyttä ja rutkasti suklaata ja laatuviikonloppu on valmis.

Erotessa kaveri halasi ja vähän kitisi, että ihan mälsää, kun kaikki asuvat nykyään ties missä. Onhan se välillä melkolailla pashaa, mutta mietin tässä, että ehkä etäisyyksillä on hyvätkin puolensa. Kun ei muutamaan kuukauteen toista näe, on jokin tällainen keikkareissu aivan tajuttoman kiva. Tai sekin, että voi sunnuntaiaamuna mennä toisen kaverin sänkyyn ihan vain pötköttelemään. Kun ystävät pyörivät kintuissa jatkuvasti, ei niitä tee niin paljon mieli ylistää, varsinkin kun on tämmöinen runokielinen kuten minä. Nyt niitä aina nähdessä rutistelee ja kalenteriin merkataan seuraava tapaaminen isoin huutomerkein jo viikkoja etukäteen. Marraskuun alussa olisi taas vuorossa Savo ja eräs turkulainen laulu- ja soitinyhtye. Kivvoo.