Olen varmaan puhunut tästä ennenkin, mutta yhden vähän skitson ala-asteen opettajan jäljiltä elämässäni on ainakin yksi periaate: joka kesä pitää tehdä jotain uutta. Sen ei tarvitse olla mitään suurta ja mullistavaa, kunhan se on jotain, mitä ei ole tehnyt koskaan ennen. Tänä vuonna tuo tuntuu sujuvan erityisen hyvin. Kesäkuu ei ole edes puolivälissä ja mulla on listallani vaikka mitä:

  • Yliopistosta valmistuminen. Onhan tää jo ihan puhkikulutettu aihe, mutta piti se kuitenkin listalle laittaa. En aio tehdä toiste.
  • Työkkärissä vierailu. Olin yllättynyt, kuinka kelvoton fiilis siitä tuli. Olin sitä mieltä, että se on vain papereiden pyörittelyä ilman sen kummempia tuntemuksia, mutta kuten toverini edelläni olivat kertoneet, kotiin kävellessäni oloni oli suorastaan kurja. Vältin pahimmat jonot ja henkilökuntakin oli ihan ystävällistä, mutta silti olin ihan surkeana visiitin jälkeen. Miten ne sen tekevät? Luulen, että ne suihkuttavat siellä ilmaan jotain kemikaalia.
  • Viinilasillisen nauttiminen Hotelli Tornin kattoterassilla. Tämä oli tosiaan ennen tuota edellistä, silloin kun olin vielä maailman huipulla, hah. Rahat eivät riittäneet toiseen lasilliseen.
  • Fro-Yo. Jäätynyttä jogurttia! Se oli suuressa maailmassa kuulemma muotia joskus muutama vuosi sitten, ja kaikkea mikä on muualla ollut joskus coolia, pitää tietysti väkisin päästä koittamaan kun tilaisuus avautuu. No joo, se oli jäätynyttä jogurttia. Mutta sen päälle sai puolukoita, joten en valita. Puolukkajogurtti for the win!
  • Kitara. Niin, mä halusin uuden harrastuksen, joten ostin käytetyn kitaran. Onhan se vähän absurdi ajatus, varsinkaan kun en mitään osaa soittaa, mutta internethän osaa kaiken, joten ei huolta. Tähän mennessä olen oppinut hyvin haparoiden kolme sointua ja saanut vasemman käden sormenpääni ihan puuduksiin, mutta onhan tässä vielä aikaa. Loppukesästä tienaan jo suuret rahat katusoittajana! Tämä ei ole lupaus.
  • Uuden pohjalukeman saavuttaminen jännittävässä lajissa nimeltä "Omituisista asioista liikuttuminen". Mä olen ihminen, jota lähinnä naurattaa nyyhkyelokuvissa, mutta viikonloppuna katsoin dokumenttia lempiaiheestani, Lontoon metrosta, ja oikeasti kyynelehdin parissakin kohdassa. Enkä ollut edes krapulassa. Jostain syystä se vain oli niin liikuttavaa, kun viimeinen vuoden 1967 mallinen metrojuna poistettiin käytöstä. Jos tästä voi päästä vieläkin säälittävämmälle tasolle, en halua tietää miten.