Mietin joskus (erityisesti joukkoliikennevälineissä), että miksi ihmeessä ihmiset tahtovat kertoilla vaivoistaan julkisesti. Auttaako se jotenkin, että lauma tuntemattomia saa tietää piinaavasta ihottumasta tai epämiellyttävistä suolistovaivoista? Ei se ainakaan paranna viattoman kuulijan oloa, sen voin sanoa. Jokin viehätys siinä täytyy olla, kun on keskustelu avattava sairaskertomuksilla. Terve kaveri, mitäs kuuluu? - No vähän on tässä poskiontelotulehdusta ja tenniskyynärpäätäkin. - Joo no ei tuo mitään, mullapa onkin peräpukamia ja polvi tohjona. - Oli kiva nähdä, hei. Kaikilla tuntuu aina olevan jonkin sortin vikoja.

Minulla on tänään nuhaa, selkäkipua, varvashiertymiä, punainen silmä ja puhkeamassa oleva huulirakkula. Tunnen oloni erittäin miellyttäväksi. Tulee mieleen eräs ilta viime viikolta, kun olin kaverini saattojoukkoina apteekissa ja siinä odotellessani tutkailin esitetelinettä ja mietin, millaista olisi, jos olisi kaikki ne mainostetut vaivat. Nikotiiniriippuvuutta, sydänsairauksia, masennusta, vitamiinipuutosta ja erektiohäiriöitä. Täysin epäsopivasti siinä sairaiden ihmisten keskellä hihittelimme ystävän kanssa asialle ja totesimme, että melkeinhän nuo kaikki jo löytyy. Ja päälle muutamia tyyppivikoja, joihin ei esitettä ollut tarjolla. Minä olen erikoistunut tällaisiin pikkuvikoihin, mutta kaverilla on hihassaan läjä kovemman luokan sairauksia. Jokaiseen mahdolliseen kolotukseen kuuluu olennaisena osana katkeamaton valitus ja marina. Äää-ää sattuu-näyttää rumalta-ärsyttää-maksaa liikaa-ottaa päähän. Nuoret, virkeät ihmiset! Minulla on mummo, joka kahdeksankymppisenä riuhtoo itsensä mustikkametsään vaikka suoraan sairaalasängystä, ja itse lojun punkan pohjalla valittelemassa jotain kipeää varvasta. Pah.

Nyt päätin ryhdistäytyä. Ei enää sanaakaan hiertävistä kengistä tai kipeästä suuvärkistä. Valittaa saa vasta sitten, kun on toinen jalka haudassa! Ei jokaista kipua tarvitse kailottaa, johan ne siitä huutelusta kasvavat entisestään. Nih.

Mutta hitsi kun tota päätäkin alkoi särkemään.