Pidin lupaukseni. Tämä viikko ei ole ollut erityisen hauska. Olotila on ollut tutun ja turvallisen kuolemanväsynyt, aamuisin olen torkkunut valtaosan siitä viidestäkymmenestä minuutista, joka on käytössäni kellonsoiton ja bussillelähdön välissä (Vertailun vuoksi: alkukesästä en torkkunut kertaakaan ja aamuisin luin lehden ja valmistin jopa työeväät! Tällä viikolla sain hädintuskin vaatteet ylleni ja evästä kävin noukkimassa tauolla lähikaupasta.), töissä olen ollut välillä ihan zombie ja iltapäivisin olen torkkunut bussissa, sohvalla, lattialla ja välillä sängyssäkin. Jotain saamattomuudesta kertoo se, että viimeviikonloppuisten pirskeiden jäljiltä jääneen booliämpärin ja muun tiskikatastrofin sain tiskattua vasta tänään. Pikkukärpäset jo pörräsivät keittiönnurkassa. Yäh.

Viime yönä heräsin pitkäksi venähtäneiltä päiväunilta puolenyön tienoilla. Hämmennyin, kun kämpässäni oli ihan pimeää. Tyylikkäät, mutta ah niin toimimattomat verhoni eivät estä minkään sortin valon kulkemista mihinkään suuntaan, joten keinotekoista pimeyttä ei tähän koloon luoda mitenkään, ja viime kuukausien harvat oikeasti pimeät hetket olen ilmeisesti viettänyt visusti silmät ummessa tai visusti baareissa. Pimeä tuntui jännittävältä. Könysin parvekkeelle, sytytin uuteen hienoon kynttilälyhtyyni kynttilän ja istuskelin sitten siinä hyvän tovin kuunnellen lähiön kännimölinää ja eritoten tien toiselta puolelta Murjusta kantautuvaa itämaista jollotuspoppia, joka piti minua hereillä joinain muinakin öinä viime vuosien aikana. Kauhean tunnelmallista. Yhtä aikaa nostalgista ja uutuudesta viehättynyttä, ja tietysti kuuden tunnin nokosten jäljiltä ihan tajuttoman pöhnäistä. Itketti ja nauratti samaan aikaan.

Selvät syksyherkistelyn merkit ovat jo näkyvissä, kynttilöitä ja jumankauta kaikkea. Mut minkäs teet, kun syksyn lapsi olet. Eilen innostuin syksystä jo niin paljon, että suunnittelin kutovani itselleni villasukat. Viime talven tumppiprojekti oli melkoinen menestys, joten itseluottamukseni melkein riittäisi kantapäiden kanssa taisteluun. En ole sentään yrittänyt sitä sitten viidennen luokan, jolloin tein kässäntunnilla hupaisat makkarasukat, jotka mystisesti katosivat heti kuukausia kestäneen työskentelyn jälkeen. Viluvarpaana tarvitsen villasukkia vuoden ympäri ja viralliset villasukkatehtailijani ovat jo aikaa sitten unohtaneet minun olevan räpyläjalkainen aikaihminen, joten uusia sukkia tarvitaan. Mutta hei! Villasukkabloggaamista elokuun alussa? Varsinkin, kun käsillä on se hulluna odottamani helleviikonloppu? Olen kahjo. Voi porot.

Ihan hellelukemissa ei kai vielä mennä, mutta pidän tiukasti kiinni niistä pari päivää vanhoista ennusteista. Alunperin piti pörrätä taas ties missä ja hekotella kaverinrutaleiden seurassa, mutta aurinkomerkit sääkartalla nähtyäni peruin menoni. Nyt mulle aurinkoa heti! Tahdon retkottaa reporankana, kenties pyöräillä veden ääreen ja paistatella päivää kirja kourassa. Jos olen pimeädiggari, niin kyllä mulle auringonpaistekin kelpaa. Ainakin sen saakelin sateen tilalla, vaikka viime kesänä taisinkin uikuttaa pienen kesäsateen perään. No okei. Mulle siis kelpaa kaikki ja ei mikään. Olen hankala. Asia selvä. Nyt sinne ulos.