Sain joululahjaksi keittokirjan. Se on tunarikokki-taipumuksestani huolimatta aika uhkarohkea lahja minulle, jonka mielestä ohjeet kaikkeen löytää nopeasti netistä ja sitä paitsi, ei niitä ohjeita nyt niin kannata noudattaa, tunteella vaan. Olen kuitenkin aika iloinen lahjasta. Ruokavalioni on kieltämättä aika yksipuolinen (Kylmät nakit, need to say more?) enkä minä netistä mitään uusia ohjeita katso, niitä samoja vanhoja vaan. Kirjaa selailemalla olen saanut uusia ideoita ja uskoa siihen, että minäkin osaisin kokata muuta kuin satunnaista sotkua. Niinpä tein puolitoista viikkoa vuodenvaihteesta myöhässä olevan uudenvuodenlupauksen: kerran viikossa valmistan aterian, jota ei ole tässä keittiössä vielä nähty ja joka lasketaan itsetehdyksi kotiruoaksi.

Eilen selailin keittokirjaa ja valitsin kaksi ohjetta mash-upiin, koska en minä nyt oikeasti ala mitään kuhaa syömään tai vesihauteita kehittelemään. (Huomatkaa ennakkoluuloton asenne.) Tänään kävin kaupassa ja kasasin ostoskorini myös hieman luovasti ohjeita tulkiten, mutta köyhän on tehtävä niin kuin köyhän on tehtävä. Sitten otin nokoset, nappasin vähän voileipää ja vihdoin olin valmis työhön. Oli sotkua, oli vaarallisia tilanteita, oli hysteeristä naurua, mutta sain muodostettua itselleni kelvollisen aterian.

1200755.jpg

Lohimureketta, perunamuussia, kermaviilikastiketta ja kirsikkatomaatteja. Lasissa strutsiviiniä (Jessus, arkipäivänä! Ja just kun piti ryhtyä kunnolliseksi ja säästäväiseksi ja kaikkea. Strutsi maksaa vielä yli kuusi euroa, se missä on mökkien kuvia on viisi-jotain.) ja lukemisena Viivin ja Wagnerin juhlakirja. (On tämä täkäläinenkin kirjasto ihan kiva.) Olen ylpeä itsestäni! Muona oli varsin syötävää, vaikkei se juuri keittokirjan kuvaa muistuttanutkaan. Kastikkeen kanssa käytin nerokasta kaikkea-mitä-kaapista-löytyy -maustamistekniikkaa ja tulos oli kerrankin ajatusta parempi. Hyvähyvä minä.

Iltapalaksi tein puolukkapiirakkaa. Liika uudistus on pahasta. Puolukkapiirakka on hyvästä.