Jep. Maaliskuu jatkaa voittokulkuaan. Niska ja hartiat ovat niin umpijumissa, että on turha toivoa minkään sortin ajatuksen kulkevan tässä päässä. Koitin tänään vähän venytellä (Se onnistuu töissäkin, koska tässä jamassa “venyttely” on aika pienimuotoista pään kääntelyä. Sitä voi tehdä konttorissa ihan hyvin kenenkään huomaamatta.) ja sain palkakseni migreenin. Tai mikä se nyt onkaan. En tiedä saanko sanoa näitä migreeneiksi, kun ei niissä se päänsärkyosuus ole kaikista kauhein, yhdellä Buranalla selviän kyllä jotenkuten tolpillani. Mutta ne sivuoireet, ne ovat vähän ärsyttävämpiä. Näkökentän hyppelehtiminen ja tekstin muuttuminen sekamelskaksi on se ensimmäinen merkki ja myös ärsyttävin, koska teenpä sitten melkein mitä vain, sisältyy hommaan usein myös lukemista. No, nukkuessani en lue. Mutta muuten edessäni tuppaa olemaan kirjaimia ja niistä on vaikea saada tolkkua, jos ne eivät pysy paikallaan. Tai jos niiden välissä kiemurtelee valomato. Se on sitten metka kaveri, se on aina edessä vaikka kuinka yrittää siirtää katsetta. Nerokkaana kokeilen aina myös laittaa käden näkökentän reunan eteen tai jatkaa lukemista yhdellä silmällä, mutta eivät nekään keinot toimi. Mato kerkeää aina ensin.

Näköongelmat menevät kyllä yleensä jonkin ajan kuluttua ohi, mutta jäljelle jää aina inhottava ja heikottava olo. Tänään mukana on myös bonus-oire: saan jatkuvasti déjà vu  -kohtauksia (kyllä, lunttasin nuo aksenttimerkit Wikipediasta). Aivot ovat koko ajan kuin kahdessa eri maailmassa ja kaikesta tulee mieleen jotain, josta en ole varma, onko se unta, totta, vanhoja keskusteluja, eilisen tekstiviestejä, lööppejä R-kioskin ikkunassa vai mitä. Tuleehan noita aina vähän väliä, mutta tänään koko aamupäivä tuntui olevan yhtä déjà vu:ta. Ajattelin jo, että aivoni menivät rikki. En ainakaan uskaltanut tehdä diplomityöhöni mitään uusia muutoksia, ties mitä sekoiluja sinnekin olisi eksynyt.

Kun niitä sekoiluja voi tehdä myös jotakuinkin selväjärkisenäkin. Huoh. Sain kuulla, että yksi kuukausien takainen tyhmyyteni on kertautunut muiden ihmisten ylimääräiseksi työksi. Sain kovin kilttiä palautetta, mutta kyllä se silti ottaa päähän. Omat mokat ovat vielä ihan siedettäviä silloin, kun niistä kärsii yksin, mutta sitten kun ne lähtevät häiriköimään muita, alkaa tympiä. Joo joo, tekemällä oppii ja virheitä tekevät kaikki, mutta hitto kun ärsyttää. Olisi niin kivaa olla fiksu ja osaava heti ensiyrityksellä. Tai edes tokalla.

Väsyttävä päivä. Ulkona sataa vaakasuoraan jotain räkää. Yhng.