854991.jpg

Neljäs ilta putkeen, kun istun yksin kotonani ja virnuilen. Kyllä kai tämäkin käy tympimään piakkoin, mutta nyt on vaan niin älyttömän kivaa, kun saa olla itsekseen ja ilman sen kummempia paineita. En ole puhunut tänään kenellekään, jos ei kauppojen henkilökuntaa lasketa. Edes läheisriippuvaiseksi yltynyt entinen työtoveri ei ole soitellut. (Se on muuten metkaa, että oltuani viikon töistä pois koko työmaa on kuulemma muuttunut helvetin esikartanoksi ja kyseinen kaveri on jo ottamassa lopareita sieltä. Hohoo. Onhan se hienoa olla (edes) jonkun elämän valo, mutta hitusen arveluttaa moinen. Minähän olin vain epäsopivalla huumorintajulla varustettu onneton siivoojatyttö, voi poro sentään.)

Leivoin leipää ja keitin kahvia. Pitäisi leipoa enemmän ja kahvitella vähemmän. Aloitin myös uuden neuleprojektin, joka ei olekaan ne paljon puhutut sukat vaan kaulahuivi. En minä tarvitsisi huivia (ja minä tarvitsisin villasukat), mutta telkkarin ääressä on kiva kutoa jotain idioottivarmaa. Eli siis suorakuution muotoista tasaista neuletta. Leivänkin tein yksinkertaisimmalla ohjeella mitä tiedän. Olen nyt vähän semmoisella tuulella, etten edes odota itseltäni mitään huippusuorituksia, tällainen välttävän ja tyydyttävän välimaastossa haahuilu riittää. Luulen, että vähäisinkin kunnianhimoni on kuollut kokonaan pois. Saattaisin osata ja olla hyvä monessakin asiassa, mutta se vaatisi pientä ponnistelua ja se taas ei huvita yhtään. Nyt puhun siis enimmäkseen siitä yhdestä asiasta, joka rimmaa Oulun kanssa ja joka alkaa huomenna. Äh äh äh.

Mä olin mielestäni hyväntuulinen aloittaessani tätä kirjoitusta. Hmm.

Kotopuolessa piipahtaminen oli musiikillisesti oikea ratkaisu. Siskon levyhyllystä ja lempikirjaston kätköistä löytyi taas kaikkea uutta ja jännää. Tänään on soinut ahkerasti semmoinen bändi kuin The Kooks. En minä tiedä, olisiko tämä pitänyt tietää jo aiemmin, mutta minä en ainakaan tiennyt vielä tovi sitten. Ja nyt olen rakastunut. Nörttirokkia puhtaimmillaan! Oi voi. Olen sanonut tämän aiemminkin, mutta olen yhä häkeltynyt siitä, että niinkin erilaiset (ja eripuraiset) ihmiset kuin minä ja sisko olemme, tykkäämme yhtäkkiä samasta musiikista valtavasti. Kirjasto tarjosi haltuuni muunmuassa Mikan sekä uusimman Travisin, joka on sentään bändi, josta koko nörttirokkihöpötys sai kohdallani alkunsa, aikana jona huudatin arkiaamuisin The Humpty Dumpty Love Songia isin stereoissa ja olin Murtunut Teini. Ilahduttavaa. Eihän noista samanlaista tunteenpaloa enää saa aikaiseksi, mutta kukapa olisi väittänytkään, että vanhuus tulisi yksin. Haha. Koska vanhojahan tässä jo ollaan, vai mitä pojat?

Onko pakko mennä nukkumaan jos ei tahdo?