Mietin tässä, että eloni on aika mukavaa nyt. Työ tietysti vie ajastani enemmän kuin mikään muu toiminta koskaan, ja arkiaamuisin kello 05:45 saatan kärsiä syvästä epätoivosta, mutta oikeastaan tuo duuni on aika terapeuttista. Säännöllistä urheilua ulkoilmassa, aivotonta puuhailua, huonoa huumoria ja mahdollisten patoutumien purkamista kaikenlaisiin betonikökkäreisiin ja raudanpalasiin. Työpäivän jälkeinen suihku on ehkä taivaallisinta mitä voi olla, ja sen jälkeen voikin painua autuaille päiväunille. Illalla pöhnäistä hämmästelyä, kahvia ja keksitaikinajäätelöä, törkyisiä 4D-dokumentteja ja itsekseen hihittelyä. Ja sitten taas unta palloon. Hyvin toimii.

Jotta arki ei kävisi liian tasapaksuksi, voidaan väliin ahtaa kivoja pikkuylläreitä, kuten piiiitkä sähköpostiviesti kaverilta, tarjoilijan mitättömän mokan takia tarjottu ilmainen jälkiruoka, tilille ilmestynyt vanhan kämpän takuuvuokra ja siitä aiheutunut lisä Gilmoren Tytöt -kokoelmassa. Eivätkä ne aamutkaan tunnu kovin pahoilta, kun aurinko pilkahtelee pilvien välistä ja bussimatkoilla voi viihdyttää itseään seurailemalla vakiojengin pysäkkejä, istumapaikkoja ja aamuilmeitä. Yksi häiskä näytti tänä aamuna kovin hilpeältä hawaijisortseineen ja rantasandaaleineen, vaikka kello oli vaille seitsemän ja lämpöasteita oli jotakuinkin saman verran. Joillakin on asennetta. Hymyilytti.

Ja sain mä vihdoin ne farkutkin ostettua. Ne ovat ihan eri maailmasta kuin minä, ne ovat pillit, ne ovat vaaleat, mutta helkkari, kyllä pihi voi vähän tyylistään kärsiä, jos löytää alennusmyynnistä oman koon housut. Saattaa olla, että olen jopa melkein trendikäs, mutta älkää peljätkö, muoti ehtii kyllä muuttua monesti ennen kuin minä seuraavan kerran ahdan sovituskopeissa housuja ylleni. Sen verran iso urakka oli se. Mun mielestä shoppailusta pitäisi maksaa vähintään samansuuruista tuntipalkkaa kuin betoninpalasten viskelystä, mutta koskapa tässä maailmassa menisivät asiat oikein. Sepä se.