Joskus sitä on niin tyytyväinen itseensä ja eloonsa, että ihan harmittaa, kun ei osaa kehrätä. Tämmöisiä tunteita esiintyy esimerkiksi tenttiinlukuiltoina, jolloin vain makaa lattialla, syö pakastepitsaa ja katsoo typerääkin typerämpää Laguna Beachia tunnista toiseen. Aamulla sitten taistelee tiensä tenttiin, osaa nollavalmistautumisesta huolimatta sen verran, että ainakin teoreettinen mahdollisuus läpäistä tentti tällä kertaa täyttyy, palauttaa yhden mörkönä huhuilleen harkkatyön ja suorastaan leijuu ulos koulusta. Luentojen sijaan päivä jatkuu Lidlin karkkihyllyllä (Lähiööni on saatu komia kauppakeskus ja sinne tuo runsauden sarvi ja unelmien aarreaitta, mitä tulee saksalaisiin karamelleihin. Jos vielä jostain löytäisin Milka-suklaata, niin en muuta elämääni kaipaisi.) ja kirjastossa, josta sain vihdoinkin kätösiini sen syksyllä (?) kovasti puhutun Riikka Pulkkisen Raja-kirjan. Hyvän mielen rutistellessa sisuskaluja kipitin lähimetsikköön, etsin itselleni sopivan aurinkoisen järvenrantakallion ja sitten istuin siinä, luin kirjaa, söin karkkia ja kuuntelin linnunlaulua ja kansallismaisemaan mukavasti istuvaa Nokia Tunen viserrystä. Ja olin aika himskatin onnellinen. Oih ja voih. Pirun mukavaa.

Nyt on suupielet sokerissa ja kantapäässä mysteerirakko. Puhumattakaan koulujutuista, jotka pitäisi tehdä, ja murjusta, joka pitäisi siivota, ja sitten siitä ja tästä ja tuosta ja noin. En suostu ankeilemaan. Olen hyvällä tuulella, on melkein kesä, olen kotona omassa rauhassa, asiat kulkevat eteenpäin nykien mutta sentään eteenpäin, ja tulossa on taas monta kivaa ja jännää juttua. Miten ne katit sen sanovat? Krrr.