Hmm. Joinakin päivinä asiat vain ovat käsittämättömällä tavalla hyvin. Kuten vaikka tänään, päivänä, jonka nimeä en tiedä, koska olen ihan sekaisin viikonpäivistä ja annan asian olla niin, koska on oikeastaan aika kivaa olla kerrankin irti maailmasta ja oikeasta elämästä, vaikka juuri sitä irrallisuutta valitinkin joku päivä. Tänään on vain semmonen päivä, että ilman mitään syytä pukeuduin hameeseen ja laitoin hiuksetkin kivasti (Tai siis laitoin edes jotenkin, tämä mun letti on nyt taas jossain ihan kamalassa tilassa niin muodon kuin värinkin suhteen ja mä parannan asiaa antamalla sen roikkua ihan miten se itse tahtoo.) ja kun sukkahousuissa oli reikä, päätin, että se on vain muotia. Kävin kaupungilla ja siellä satoi vettä, mutta se oli paljon lämpimämpää kuin viime aikoina kokemani vesisade, joten painoin menemään takki auki ja kaulaliina perässä hiihtäen. Takista olin onnistunut ompelemaan toisen taskun umpeen, kun ompelin irronnutta nappia kiinni (Älkää edes kysykö, miten se on mahdollista, en tiedä.), mutta eipä sekään haitannut, kun toinen tasku oli vielä käytössä eikä molempia käsiä voinutkaan tunkea taskuihin yhtä aikaa, kun piti sitä sateenvarjoa pidellä. Se on muuten rikki, se sateenvarjo, mutta en minä viitsi sitä nyt pahasti moittia, kun niin kiltisti se on kestänyt viime aikojen kuurot ja tuiskut. Kaupungilta ostin sen puhumani sinisen kynsilakan, mutta ei se enää kotona ollutkaan niin sinistä kuin kaupassa, oikeastaan tuo on ihan lällyn violettia. No, hyvä ettei sitten tullut ostettua niitä sinisiä korkokenkiä, joita hulluuksissani sovittelin myös. Siniset korkokengät minulla? Hoho. Kuulostaapa hyvin käytännölliseltä hankinnalta, varsinkin kun tallaan katuja aina vain niissä samoissa tennareissani. (Mistä vetoa, että käyn viimeistään ensi viikolla hakemassa ne sieltä kaupasta? Haha.)

Kotimatkalla hain leipomosta vadelmakakkua ja nyt hymistelen kotona ihan vain hyvää mieltä. Kämppikset ovat poissa ja muutenkin kaikki tutut tuntuvat olevan kaupungista pois, mutta en minä oikeastaan seuraa kaipaakaan. Tykkään hengailla yksikseni melkein pelottavaan määrään asti. Olin juuri viikon Lontoossa ihan vain itseni kanssa. (Tämä ilmaus saattaa närkästyttää niitä vajaata kahdeksaa miljoonaa ihmistä, jotka kyseisessä kaupungissa asuvat, sekä reilua kourallista turisteja päälle, mutta sori nyt vaan. Noin se kuitenkin on.) Ajattelin aluksi, että yksin matkustaminen olisi pelottavaa, mutta se oli hienoin tekemäni matka ikinä. En oikein osaa selittää, ainakaan ilman kliseitä, mutta jotenkin tämä yhdistelmä vaihtovuosi ulkomailla + satunnainen matkailu yksin ympäri Eurooppaa on ns. avannut silmät, kasvattanut luonnetta tai mitä paskailmaisua nyt ikinä haluaakaan käyttää. Toki siihen liittyy myös sitä ahdistusta, kukaan-ei-kaipaa-missään -ajatuksia (niin vääristyneitä kuin ne ikinä ovatkaan) ja ajoittaisia toiveita, että olisi joku, jolle jakaa suuret oivallukset, mutta sitähän varten on nyt sitten vaikka tämä blogi. Ha. Tänne voi kertoa mitä ikinä lystää, kuten sen, että mulla on sukkahousuissa polven päällä reikä ja kohta otan jonkun puukon käteen ja teen toiseenkin lahkeeseen samanmoisen. Koska se on rock ja rock on hyvä sana kuvaamaan mua just nyt, kun himmailen kotona joululahjaksi saaduissa Reino-tohveleissa ja metsästän taitoluistelua netistä. Bää.