Äh. Olisi kiva, jos joskus tästä ei tulisi tämmöistä sotkua. Kyllä, laitoin ruokaa. Jälleen kerran fraasi "laittaa ruokaa" tarkoittaa siis "kerätä kaupasta valmisasioita ja sotkea ne keskenään uuniin". Ei pitäisi olla vaikeaa. Mutta on se, kun on Murska ja niin saakelin tunari. Uunivuoan puutteessa (Tai kyllä semmoinen varmaan jossain täällä on, mutta ei nyt sattunut vielä silloin kiinnostamaan että missä.) roiskaisin mössöni kakkuvuokaan. Vuoka kuin vuoka. Joo. Sattumalta tämä vuoka sattui olemaan semmoinen avattava (Vai miksi niitä nyt sanotaan?) ja sauma fuskasi niin, että puolet sotkusta valui uunin pohjalle. Ei se kakkutaikinan kanssa valunut! Nyt on uuni mönjässä, kämppä haisee palaneelta ja tyttö on paitsi nälkäinen, myös vittuuntunut. Voisinko kerran elämässäni tehdä ruokaa, joka on hyvää, helppoa ja sotkutonta? Vieläkö niitä talouskouluja on jossain?

Joo. Pieniä arkeenpaluuvaikeuksia. Toisaalta loma oli kyllä sellaista kaliiberia, että olin suorastaan helpottunut päästessäni taas töihin rauhoittumaan. Noilla reissuilla ei säily järki tai terveys sen kummemmin kuin rahatkaan. Jännittävin juttu oli melkein kyllä maanantaina kokeilemani kotopuolen paikallisbussi. En ole semmoiseen astunut aika tarkkaan kolmeen vuoteen ja johan oli huisia. Olin ihan pihalla niin aikatauluista, reiteistä kuin lipun hinnastakin ja minä olen sentään aikoinaan kulkenut sitä väliä kaksi kertaa päivässä kolmen vuoden ajan. Ehkä häkellyin vain uusitusta kalustosta, se oli kovin puhdas ja kiiltävä. Autossa oli jopa hieno sähköinen informaatiosysteemi, jossa luki koko matkan ajan asiaankuuluvasti information system. Ooh, suuren maailman meininkiä, meidän piskuisessa kotokylässä! Jäin vahingossa väärällä pysäkillä pois. Sen jälkeen ei enää hävettänyt niin kovasti ne edellisten päivien joukkoliikennesekoilut vähän isommalla kirkolla. Metrot ja ratikat ja vyöhykkeet ja seutuliput, eihän minun niitä edes kuuluisikaan tajuta, mie oon maalta. Yksi linja yhteen suuntaan riittää kyllä.

Tähän väliin kerron niille, jotka eivät taustojani täydellisesti tunne, että pääaineeni minut taas kolmen viikon päästä lämpimästi vastaanottavassa opinahjossani on liikenne- ja kuljetusjärjestelmät. Tämä alati toistuva junien ja muiden jännittävien kulkuvälineiden ihmettely on siis osa ammatillista habitustani. Haha. Ei mulle pitäisi antaa edes polkupyörää. Tänäänkin meinasi käydä sen kanssa hassusti.

Ennen Savoon paluutani ehdin pikaisesti morjestamaan pikkupiskiä, jolla oli ääni maassa. Pöljä oli omalla lomallaan koirahoitolassa räkyttänyt äänensä käheäksi ja oli nyt ehkä huvittavin ikinä yrittäessään äristä aamuärinöitänsä pihisevällä vinkunallaan. Vanhempiakin näin. Ne toivat minulle kolmesataa grammaa ah-niin-jumalaista Milka-suklaata. On niiden reissuilla sittenkin järkeä. Kotona odotti kortti, joka esittää tirolilaista torvisoittokuntaa. Oma vikani, mitäs menin joskus lapsetuksissani känisemään ettei sitten enää yhtäkään alppimaisemakorttia mulle. Ne on jo nähty.