Hoh. Onpas taas vähän tämmöinen levoton olo.

Katsoin tänään eilen vuokraamani pätkän United 93. Se oli aika... tutisuttava elokuva. Siinä oli jokunen miekkonen, joka ajankulukseen keksi kaapata pari matkustajalentokonetta ja kosauttaa ne päin muutamaa tärkeänoloista rakennusta eräänä päivänä tuossa 2000-luvun alkutaipaleella. Ilman sen kummempia lätinöitä elokuvassa näytetään, kuinka kävi sille neljännelle koneelle. Ei erityisen hyvin, sanoisin.

Tositarinoihin perustuvat kirjat ja leffat vetoavat muhun aina eniten. Tarina voi olla miten kökkäreinen tahansa, jos sillä on jonkinlaista todellisuuspohjaa. Jos United 93 olisi täysin fiktiivinen elokuva, en olisi varmaankaan koskaan tarttunut siihen käsiksi vuokraamon hyllyllä. Mutta koska se ei ole, nappasin sen mukaani ja kieriskelin lattialla sen parituntisen melkein pahoinvoivana. Siinä kohdassa (varoitus: juonipaljastuksia), jossa lennonjohdon tutkasta katoaa ensimmäinen kone suoraan Manhattanin yllä, meinasi sydän pompsahtaa kurkun puolelle. Ihan viimeisessä kohtauksessa suljin silmäni jo hyvissäajoin ennen loppua. Ilkeää teki, vaikka tiesin jo ennen elokuvan alkua sen loppuratkaisun. Tai ehkä juuri siksi.

Kai se oli aika hyvin tehty leffa, tai sitten kolmesta kahvikupillisesta koostuva aamiais-päivälliseni sai aikaan tämän tärisevän olotilan. Heti perään satuin näkemään netistä kuvia Saddam Husseinin hirttäjäisistä, eikä sekään nyt erityisemmin parantanut hyytävää fiilistä. Välillä sitä oikeasti luulee katsovansa vain jotain kehnoa elokuvaa.

Mun oli tarkoitus kirjoittaa myös kivoista jutuista, mutta aasinsillat eivät oikein riitä. No, lentomatkustuksesta saisi ehkä yhden oikein huteran, sillä kirjastosta raahatuista opaskirjaröykkiöistä ja Exceliin tehdyistä lentolippujen hintalaskelmista saattaa olla pääteltävissä, että maailmalle tekisi tytskällä taas mieli. Syytän kaikesta ystävääni, joka laittoi mulle tässä päivänä eräänä tekstiviestin, jossa pyydettiin matkanjohtajaa järkkäämään jälleen semmoinen pieni ja pippurinen seuramatka johonkin Suomen rannikkoseutuja etelämmäksi. Samana päivänä työpaikkani työvuorolistaan olisi ilmestynyt läjä työvuoroja ajalle, jolloin minun ei pitänyt olla edes töissä. No, kyllähän sitä nyt tekee töitä kuukauden tai kaksi suunniteltua pidempään, jotta pääsee taas nuohoamaan saksalaisia syrjäkenttiä ja syrjäyttämään koulunkäyntiä entistä enemmän. Selvennettynä: olen ihan hemmetin innoissani. Kuukauden kuluttua saatan olla vaikka Roomassa. Voi porot.

No, ennen Roomaa täytyy selvittää tiensä Heinolaan. Kaikki tiet vievät Heinolaan, tai ainakin liki. Totesin eräälle ystävättärelleni juuri sähköpostitse, että on sulaa hulluutta lähteä työpäivän jälkeen rempomaan pitkin satunnaisia linja-auto- ja rautatieasemia keskellä uudenvuodenaaton pimeää iltaa, eli tottakai olen tulossa. Pessimistinen minäni sanoo, että myöhästyn vähintään parista bussista ja junasta varsin monenkirjavan reittini varrella, mutta optimistinen minäni on sitä mieltä, että bileet on siellä missä minäkin, olkoon se sitten vaikka taajamajunassa keskellä korpea. Minulla on tyylikäs taskumatti ja paketillinen tähtisädetikkuja, joten juhlat on taattu. Ja jos ei nyt ihan vuodenvaihteeksi perille ehdikään, niin mikäs estää juhlimasta vain ihan omaksi ilokseen? Töihin täytyy palata vasta keskiviikoksi, joten riemuaikaa riittänee. Nukutaan sitten vaikka haudassa. Tai Roomassa.

Noniin, nyt saatiin yhteen ainoaan merkintään ujutettua niin maailmanpolitiikkaa kuin tähtisädetikkujakin. Eiköhän tää riitä tältä vuodelta. Nähdään ensi vuonna, poroset!