(Edit jokunen tunti myöhemmin:
Olen nero! Sen sijaan, että olisin lähtenyt jonnekin keskustan kauppakeskushelvetteihin, taapersin vain tuohon lähiöni ytimeen. Kirjasto- ja glögireissulla onnistuin puolihuolimattomasti ja ilman minkään sortin tuskaa ostamaan valtaosan joululahjoista. Lähiölahjoja! Miksi en ole tätä aiemmin keksinyt? Olen niin tyytyväinen itseeni, että tarjoan sille nyt mukillisen glögiä. Käsittämättömän voitokas päivä.)

Kuten varmaan jo tiedätte, minä kärsin hyvin matalasta tietotekniikkaitsetunnosta. Kun viettää silloin tällöin aikaansa varsin teknillisorientoituneessa ilmapiirissä eräällä tietylllä kampusalueella ja jatkuvalla syötöllä kämmää jotakin, alkaa lähestulkoon kaikenlainen tekniikkaan liittyvä toiminta kammoksuttaa. Tuntuu, että aina kun koitan opiskelumielessä lähestyä tietokoneita, joku ohjelma kaatuu ja erroria pukkaa ja muistitikulta katoaa tavaraa ja muuta semmoista, mikä ei ainakaan herätä luottamusta tietotekniikkaa kohtaan. Tänä syksynä sain eräässä harkassa parikin konetta niin solmuun, että opettajakin oli vaikuttunut. Sitten minulla on vielä tämä kotoinen murheenkryynini, Hopeinen Salama, joka kävi jo tuossa syksyllä tehohoidossa isin tykönä ja silti siinä tuntuu olevan vieläkin jotain vikaa. Olen koittanut selvittää asiaa, mutta en vain osaa. Vaikka kuinka koitan käsittää niitä bittejä ja tavuja ja muita, en vain kykene. Jotain tuon hopeanharmaan mötikän sisällä tapahtuu, mutten tiedä, mitä. Aina silloin tällöin, kun minä torkun tuossa kahden metrin päässä sohvalla ja Salama omassa nurkassaan virransäästötilassa, se yhtäkkiä herää eloon, rupeaa hirveästi ruksuttamaan ympäriinsä ja pöhisee ihan kuin viimeisiä vietäisiin, vaikken tosiaan tee koneella yhtään mitään. Luulen, että se on riivattu.

Viime aikoina virustentorjuntaohjelmassa on ollut jotain häikkää. Koska ymmärrän viruksistakin tasan sen verran että ne ovat PAHA PAHA ASIA, en ollut mitenkään erityisen ilahtunut, kun kone rupesi herjaamaan, että virustorjunnassani saattaa olla puutteita. Koska saattaa tarkoittaa minun tuurillani tietenkin on. Tein ne perinteiset: tuijottelin koneen kertomuksia typertyneenä ja soitin isille. Ei liiemmälti apua. Sitten pelasin pari päivää sitä perkeleen pasianssia ja odottelin, josko kone korjaisi itse itsensä. Tänä aamuna, kun tarkoituksenani oli vain juoda kahvit tässä koneen ääressä ja vilkaista bussiaikatauluja joululahjaostoksia varten, päätin sitten yllättäen käydä rohkeana taistoon. Poistin ohjelmia, asentelin niitä uudelleen, hain päivityksiä, skannasin, buuttasin, hajoitin ja hallitsin ja lopulta luullakseni ymmärsin vian lähteen ja sain sen korjatuksi! Aikaa meni ja kahvikin kylmeni, mutta herjausviestit loppuivat ja Salama kehrää taas tasaisesti. Olen niin ylpeä itsestäni. Tuntuu siltä, kuin olisin rakentanut koko tietokoneen pienistä palasista ihan omin pikku kätösineni. Osasin jotain. Se, että tämä tietokone on todennäköisesti yhä melkoista romuttamokamaa ja minulla on vieläkin se yksi harkkatyö jumissa koulun koneella, josta en saa sitä ulos, ei masenna minua juuri nyt yhtään. Olen voittaja! Musersin tietotekniikan mahdin ihan itse! Hurraa!

Sinne jouluostoksille en tietenkään enää jaksa mennä. Ei minulla olisi niitä ideoitakaan. Ja siellä on varmaan ihan kamalaa, lauantai ja loskakeli ja kaikkea. Tulen pakokauhuiseksi pelkästään siitä ajatuksesta, että joutuisin kuuntelemaan tahtomattani taas niitä ylipirteitä kauppakeskuskuuluttajia, jotka sirkuttavat jotain päätöntä ja suomen kielen kielioppisääntöjä noudattamatonta bullshittiä tunnista toiseen. Sitten ne vielä lähtevät seuraamaan. Kulkevat perässä sen mikrofooninsa kanssa ja esittelevät ihanoita pörrösukkia ja föndyypannuja eikä pakoon pääse, ei millään. Hrr. Kai niitä lahjoja vielä ehtii tuossa viikollakin. Ja jos en muuta keksi, niin on minulla ainakin pukinkonttiin laitettavaksi läjä ihmisten tavaroita, jotka ovat olleet minulla lainassa tai muuten vain nurkissa pyörimässä. Sehän on melkein ideologista toimintaa, kun ei kerran tuohon paheelliseen kulutusjuhlahysteriaan osallistu. Tunnetaanhan ystäväpiirissäni sekin takavuosien tapaus, jossa eräs taho antoi joululahjaksi kirjastosta lainattuja cd-levyjä. Kortissa sitten luki, koska ne piti viimeistään palauttaa takaisin kirjastolaitoksen haltuun. Näppärää.

Ugh. Otin äsken aamupalaksi lasillisen jääkaapissani pyörinyttä 0,7-prosenttista lastensiideriä, kun mehu on lopussa ja tuota ihmeen litkua tosiaan jäi haltuuni runsain mitoin viime viikonlopun kekkereistä. (Millaiset bileet ne oikein olivat, te kysytte. No juuri semmoiset kuin miltä näyttää, haha.) Ajattelin, että hiilihapponsa menettänyt melkeinsiideri ajaisi saman asian kuin omenamehu. Olin väärässä. Tuo on pahaa. Älkää kokeilko, siitä tulee melkein krapulainen tunnelma ja minähän kävin eilen kiltisti nukkumaan ennen yhtätoista. Eh.