Aina en tajua itseäni. Tämän viikonlopun aikana olen muunmuassa tietoisesti vältellyt kavereitani vain jotta saisin olla yksin, ja sitten kun tätä harvinaista laatuaikaa (ehehe) sain, kävin katsomassa elokuvan, jonka tiesin jo etukäteen olevan kauhean ahdistava. Hyvähän Poikani Kevin varmaan oli, hyvä se oli kirjanakin, mutta jos on tämmöinen pumpulista tykkäävä tyyppi, on kaikki tommoiset aikamoista itsensä kiusaamista. Pahin kohta koko leffassa oli kyllä se kohtaus (tämä ei ole kauhea spoileri), jossa päähenkilö raaputti ikkunasta maalia. Skriik skriik skriik. Hyi saakeli, kylmät väristykset kulki. Väliäkös niillä koulusurmilla ja muilla, haha. (Oliko tuo nyt spoileri? En tiiä. Anteeksi, jos oli.)

Tulin kotiin ja jatkoin lähes yhtä leppoisissa sunnuntaitunnelmissa eli sovitin käytännössä koko vaatekaappini sisällön lävitse. Ensi viikolla on nimittäin yksi tilaisuus, jossa saisin mielelläni antaa fiksun ja ihmismäisen vaikutelman. Vaikeaa se on, vaikka kuinka on koluttu vaatekauppoja peräti Lontoossa asti. Jostain syystä kaikki vaatteeni ovat kauhean ryttyisiä, repsottavia, lököttäviä ja nuhjuisia. Ehkä siksi, koska minäkin olen. Muotishowni sain arvoisensa kannatuksen myös ikkunan takaiselta yleisöltä: sinä aikana, kun niitä riepuja päälleni revin, kutakuinkin kaikissa vastapäisen talon ikkunoissa oli väännetty sälekaihtimet kiinni. On tietysti mahdollista, että ilta-aurinko oli kääntynyt häikäisevään asemaan, mutta pidän todennäköisempänä sitä vaihtoehtoa, että naapurini eivät kertakaikkiaan kestäneet enää katsella, kuinka toikkaroin ympäriinsä helmat kirjaimellisesti korvissa. Unohdin avata mekon vetoketjun kokonaan ennen kuin vedin sen pään yli ja jäin niin sanotusti jumiin. Varsinainen ahdistuselokuva. Skriik.

No mutta jos en itse ole täysin tyylikkäin ilmestys, niin ainakin esitykseni on. Sain viime viikolla palautetta, että Powerpoint-kalvoni näyttävät tyylikkäiltä. Voi porot, ultimaalinen kehu. Ei sillä asiasisällöllä niin väliä, kunhan pylväskuvaajien värimaailma on harmoninen. En edes viitsi arvioida, kuinka monta tuntia olen noiden ulkoasukysymysten kanssa puljannut, mutta jos käyttäisin saman verran energiaa omaan ulkonäkööni, olisin varmaan keskikastin muotibloggaaja. En voi sille mitään, mutta salaa tuomitsen ihmisiä, jotka käyttävät esityksissä ja kuvaajissa ohjelmien oletusasetusvärejä. Se vain on niin... väärin. Niin se menee, tänään olin useamman tunnin paita väärinpäin (kotona, mutta silti, aikuinen ihminen), mutta default-väreissä minua ei silti koskaan nähdä. Vannon.