Nääh. Ankea sunnuntai. Unta ei riittänyt kovinkaan pitkälle aamuun ja kun kellojakin ruvettiin rukkaamaan, oli käsissäni yksi tunti lisää tylsyyttä. Siivosin, tiskasin, luin lehdet, kävin kävelyllä, lörpöttelin puhelimessa ja yhä tylsistyttää. Miten sen juuri muotoilinkaan: nääh. Todellakin.

Neljän seinän viikonlopun tulin tosiaan rikkoneeksi, kun lähdin ulos kurkistelemaan, oliko siellä yhtä talvi kuin ikkunasta katsottuna. Oli. Lumi raksui töppösten alla, viima pureskeli poskia ja vilu hiippaili puseroon. Alikulkutunneliin johtavassa mäessä oli ipanoita laskemassa pulkalla, vaikka jäistä lunta oli maassa vasta kaksi senttiä. Lapsena sitä jaksoi olla yritteliäämpi kuin nykyään. Tylsänä aikuisena nyrpistin tylsälle talvelle ja palasin vikkelästi sisätiloihin patterin kylkeen pötköttämään. Ei vielä talvea, jooko? Koivutkin ovat puolellani, sillä puut ovat ainakin tuossa ikkunan alla ihan täydessä lehdessä. Näyttää aika omituiselta.

Olen elänyt kaksi päivää pelkillä karjalanpiirakoilla. Ilmankos on vähän puuroinen olo.