Sub-tv mainostaa bussipysäkeillä asti mainion Rimakauhua ja rakkautta -sarjan uusintakierrosta. Minä olen ollut sen verran omatoiminen, että olen tonkinut lempikirjaston dvd-hyllyä niinkin paljon, että oma kierrokseni on jo tuotantokaudessa viisi. Viimeisen tuotantokauden viimeiset jaksot. Melko monelle sohvaperunalle tuo jo riittänee kertomaan päällimmäiset tunnelmat tältä illalta. Huu. Oli pakko tuolla koneelle hetkeksi huokailemaan kesken kaiken. On se vaan niin... hurja. Olen minäkin pöljä, tärisen jotakin turhanpäiväistä tv-sarjaa, jonka olen jo pariin otteeseen nähnyt aiemmin, mutta ei tälle mitään mahda. Siltä varalta, että joku ryhtyi seuraamaan Cold Feetiä vasta nyt, en kerro juonenkäänteitä sen tarkemmin. Sen sanon, että kaksi viimeistä jaksoa pitää katsoa vakaissa olosuhteissa ja jotain elotonta rutistettavaa käden ulottuvilla. Elollisilta katkeaisi verenkierto.

Taas on kello huomisessa, eikä nukkumaanmenosta tietoakaan. Kai se on nuorelta ihmiseltä perjantai-iltana (ja vielä lomalla!) ihan sallittua, mutta olen vähän näreissäni itseni ja unirytmini kanssa. Öisin en saa unta ennen neljää ja päivisin menee samansorttisiin lukemiin heräämisen kanssa. Eihän siinä mitään, kun ei kummempaa ohjelmaa ole, mutta kun olen täällä kotopuolessa ja täällä on perhe ja järjestys ja aikataulut, on vähän hankalaa olla näissä lomatunnelmissa. Iltakymmenen jälkeen minkään sortin hiiviskely ei jää pikkupiskiltä ja siten koko talolta huomaamatta ja iltapäivisin esiintyy narinaa, kun sisko joutuu koulusta tullessaan soittelemaan ovikelloa vartin verran saadakseen minut ylös ja ovea aukomaan. Mutta minä yritän! Sänkyyn menen pyörimään jo tunteja ennen unta ja uskollisesti se herätyskellokin jotain vikisee pitkin aamupäivää. Asiasta valitettuani ystäväni totesi, että minulla ei ole sitten minkään sortin itsekuria. No shit, Sherlock. Mutta mistä sitä saa? Kaupastako?

Huomenna ois paree herätä, sillä suunnitelmissa on hummailua. Konien paijaamista! Kaakkien taputtelua! Vähän jotain kopottelun yritystä! Oi ja voi, edellisestä kerrasta onkin melko tarkkaan vuosi aikaa. Pikku metwurstipötkylöitäni onkin ollut kova ikävä. Kyllä se siitä varmaan hälvenee, kun raijaan ruhoni aasimuksen selkään ja koitan leikkiä ratsastajaa. Viimeksi persusta särki varmaan viikon. Mutta on se silti ihanaa. Heppatyttöillessä ei tarvitse angstailla.

Mikäli konin selästä ehjänä selviydyn, seuraava urakkani onkin kulkeutua kotia kohti. Minusta tuntuu, että olen ollut lomalla ikuisuuden. Tavararöykkiöni eivät ikinä mahdu tuohon yhteen kassiin, joka mukanani tänne tulin. Kovasti olen myös huolissani viherkasveistani, ne eivät taatusti ole enää hengissä. Saati sitten harjoitustyöni, jotka kotosalla odottelevat. Ou nou. Mutta ennen kotiinpaluuta minulla on tehtävä: Rimakauhua ja rakkautta -sarjan viimeinen jakso. Huokaus. Here we go.