Tiedättekö mitä vihaan? Esittäytymisleikkejä. Siis niitä systeemejä, joissa pitää itsensä esitellä kolmella adjektiivilla tai oman nimen alkukirjaimella alkavalla sanalla tai pahimmassa tapauksessa piirustuksella. Ilmeisesti näistä typeristä peleistä ei pääse vaikka olisi aikuinen ja yliopistossa. Ei ainakaan, jos sattuu olemaan vaihto-opiskelija vieraassa maassa ja osallistuu kaiken maailman kielikursseille ja muihin rasittaviin seuraleikkeihin. Sitten vielä opettaja tai ohjaaja tai mikälie painostaa, että kertokaa kiinnostavia asioita itsestänne. Voi perse. En vain osaa. Mussa ei ole mitään kiinnostavaa, enkä keksi yhtäkään hauskaa faktaa, jolla ilahduttaa joukkoa tuntemattomia. Ei mulla ole edes harrastuksia, tai jos on, en halua niitä kaikelle kansalle kertoa. Tänään katsoin varmaan viisi tuntia putkeen YouTubesta eri tv-ohjelmien mokaottoja. Tuolla faktallako mun pitäis muka esitellä itseni? (Niin juuri tein, mikäli tänne eksyi just nyt joku raukkaparka, joka ei Murskaamoa ennastaan tunne. Hah. Peremmälle, tervetuloa.)

Samasta syystä paluu soluasumiseen on vähän rasittavaa: kämppikset hymähtelevät elintavoilleni ja ihan aiheesta. Omassa yksiössä saa sentään perseillä perjantai-iltana just niin paljon kuin haluaa ja retket keksihyllyille herättävät keskustelua korkeintaan omien sivupersoonien kanssa. Näille täällä joutuu vähän häpeillen selittämään, että se on ihan normaalia, että nukun 13 tuntia vuorokaudessa ja syön pelkästään juustoa. Läppärin nähdessään ne kysyvät, että opiskelenko. No tavallaan joo, jos julkkisjuorut ja höpöblogit lasketaan opiskeluksi. Onhan se jotain... kulttuuriantropologiaa, ehkä? Uusin törkysivustosuosikkini on muuten People of Walmart. Se on häikäisevä. Ja vähän nolo selittää jollekin, jolla ei ole ihan samansuuntaiset mieltymykset internetsivustojen suhteen kuin itselläni.

Olen mä opiskellutkin! Tällä viikolla alkoi eka jotenkuten opintoihini liittyvä kurssi ja hienosti humahti yli hilseen kuten kuuluukin. Sama se, että se luennoidaan saksaksi, samanlaiset tunnelmathan mulla on aika usein suomenkinkielisillä kursseilla. Ei hetkauta. Se on selkeästi etu, sillä vaihtaripiireissä on käynyt poru ja parku, kun porukka ei hiffaa. Mää oon tottunu. En ole kertaakaan itkenyt, että kotiinhetiny, sillä samaa scheissea se on sielläkin. Kah. Surkkiudella on tarkoituksensa!

On muuten aika tylsää olla näin epäeksoottisessa maassa, jossa vaatekaupoissakin soi taustamusiikkina Sunrise Avenue, mutta yksi kulttuuriero mulla nyt on. Luennon päätteeksi kuulijat kiittävät luennoitsijaa koputtamalla pöytään. Öö, mitä tapahtui vanhalle kunnon taputtamiselle? Joka kerta, kun naputus alkaa, luulen olevani jossain muskarissa ja mua rupeaa naurattamaan. Se on jotenkin niin randomia. Keksikää nyt joku vähän villimpi paikallinen tapa niin mulla olisi vauhdikkaampi tarinoita kotiin kerrottavaksi. Ei tästä muuten tuu mitään.