Lehtimyyjien kanssa on välillä vaikeaa keskustella. Ainakin kun ne soittavat maanantaiaamuna ja aloittavat keskustelun olettamalla että minä olen "perheen lapsi". Kielsin, vaikka teoriassa minä kai yhä olen jonkun perheen jonkinasteinen lapsi. Sitten täti väitti minun olevan "perheen äiti". Eipä osunut vieläkään. Seuraavaksi se halusi minun tilaavan Cosmopolitanin. Voi nyt saakeli. Lopettakaa soittelemasta mulle! Mä vastaan tuntemattomiin numeroihin vain ja ainoastaan siksi, että elättelen toivoa kesätöihin liittyvistä puheluista. Minä en osta yhtään mitään, enkä varsinkaan, jos te kolmen sanan keskustelun perusteella olette pykäämässä minulle jotain suurperhettä ympärille.

Vaikka leivoinhan minä tietysti eilen pullaa. Ja siivosin ja puuhasin ja olin taas yksi talousihme. Ensinnäkin heräsin sunnuntaiaamuna ennen yhdeksää ilman minkään sortin herätystä, se on jo mainitsemisen arvoinen ihme sinänsä. Touhuilun seurauksena kävin takaisin punkkaan siinä iltayhdeksän aikaan. (Olen aika toivoton, enkö?) Viime viikon maastamuuttouutisten innostamana olen kartoittanut omaisuttaani ja listannut tavaraa, joka saa luvan päätyä uusiin käsiin. Sain kasaan neljä pahvilaatikollista. Ja kaapit ovat vieläkin täynnä! Miten köyhällä opiskelijalla voikaan olla näin paljon omaisuutta? Turhaa omaisuutta, huom huom. Poistoon menevät laatikot eivät tietysti mahtuneet enää mihinkään, joten nyt minulla on asunnossani uusi maamerkki, pahvilaatikkotorni keskellä lattiaa. Varsin näppärää. Ja minä olen muuttamassa pois vasta kuukausien päästä. Äh.

Pullataikinaa vaivatessani mietin, että kokkaustaidoilleni on tapahtunut jotain outoa. En tunarikokkaile enää yhtään niin usein kuin ennen. Pullataikinankin osasin vääntää sotkematta jokaista raajaa ja keittiökalustetta tahmaan ja pullista tuli osittain jopa pullan näköisiä. Aikoihin mikään ei ole räjähtänyt tai poksahtanut tai joutunut suoraa kyytiä lautaselta roskiin. Tämä on huolestuttavaa. Tarkoittaako tämä, että minun pitäisi laajentaa repertuaariani? Siirtyä pullista leivoksiin ja jauhelihakastikkeesta Pekingin ankkaan? Koska oikeasti, jos kokkaaminen ei sisällä kirosanoja, kikatuskohtauksia ja kunnon meteliä, se ei ole kunnon kokkaamista. Täytyy miettiä asiaa.

Nyt läksyjä tekemään. Kahden kurssin päällekkäin käyminen tarkoittaa ikävissä määrin työskentelyä kotona. Meinasin äsken turhautua joihinkin prepositioihin, kunnes havaitsin, että kyseessä on se kieli, jolla meinaan elää ja opiskella ensi vuoden. Nöyrästi vain takaisin kirjan luo.