Eilinen meni vähän harakoille, sen voi kai päätellä jo siitäkin, että olen sunnuntaiaamuna hereillä ennen kahdeksaa. En tehnyt yhtään mitään, makasin vain. Noo, sellaista sattuu, ja sitäpaitsi ihan hyvä tuo ajoitukseni oli, koska eilen oli harmaata ja kamalaa muutenkin. Tänään paistaa taas tuo hullu aurinko. Voisin lähteä vaikka vähän uloskin, kunhan tuo kello tulee vähän enemmän kuin kahdeksan.

Olen varovaisesti miettinyt vähän tulevaisuutta. Hain yhtä työpaikkaa. Se on ihan aikuisten ihmisten työpaikka, ei enää mitään harjoittelijapelleilyitä. Aika pelottavaa, mutta jotenkin kummasti kuvittelen, että voisin jopa osatakin tehdä sitä työtä. Haluaisin ainakin, hirveästi. Koitin kirjoittaa uskottavan hakemuksen, mutta vähän se feikkaamiselta tuntui. Siihen piti laittaa ihan palkkatoivekin, jota varten jouduin tekemään suurimman työn, kun en yhtään tiennyt, miten paljon oikeista töistä rahaa maksetaan. Lähipiirin diplomi-insinööreille osoitetun gallup-kyselyn ja parin google-haun jälkeen roiskaisin hakemukseen summan, joka saattoi olla jopa hieman alakanttiin ja silti se kuulosti aivan naurettavalta. Että joku maksaisi mulle noin paljon? Hah. Ihan pöhköä.

Työpaikan saaminen tarkoittaisi myös sitä, että jäisin Helsinkiin. Ehkä pysyvästi. Koko talven olen ollut täällä kuin turisti, kaikki tuntuu väliaikaiselta. Tämä kotikin, tämä on tuntunut vähän sellaiselta hetkelliseltä onnenpotkulta, jota voin taas sitten jossain harmaassa lähiössä haikeana muistella. Mutta jos saan täältäpäin töitä, ja vielä niistä rahaakin, voin ihan hyvin asua tässä ainakin kesän, vuokranantajasta riippuen pidempäänkin. Se olisi ihanaa. Voisin toljotella ikkunastani lähtevien ruotsinlaivojen savupiippuja vielä monen monta kertaa. Joku voi tietysti sanoa, että asunnossa on tärkeämpiäkin ominaisuuksia, mutta minusta tuo ikkuna on edelleen ykkönen. Väliäkös niillä kylmillä lattioilla tai heiluvilla hyllyillä. Ainakaan tänään, kun aurinko paistaa.

Pessimististinä voisin vetää esiin ne en-minä-kuitenkaan-sitä-työpaikkaa-saa- ja olen-ihan-tyhmä-ja-huono -kortit, mutta enpäs nyt jaksa. Kaveripiirissä homma on mennyt aika tarkkaan saman kaavan mukaan: opinnäytetyöahdistuminen - valmistuminen, työnhakuahdistuminen - työpaikan saaminen. Olen ollut sillä kyllä-se-hyvin-menee -puolella keskustelua niin monta kertaa, että aion koittaa samoja hokemia myös itseeni. Kyllä se hyvin menee, kun on kerta mennyt tähänkin asti. Jos en tätä työpaikkaa saa, saan jonkun toisen. Ihmisiä ne työnantajatkin ovat. Jokainen on joskus ollut vastavalmistunut urpo. Ja jos en saa töitä, kesästä tulee kiva, kun voi maata puistossa juomassa kaljaa keskellä päivää. Ei siis huolen häivää! Jes.