Niille, jotka ovat ehtineet luulemaan, että ohjelmasarjan Tunarikeittiö esittää hiljentyminen tässä osoitteessa tarkoittaisi sitä, että olen oppinut kokkaamaan, kerrottakoon ilouutinen: en ole. En vain enää oikein jaksa dokumentoida apettani, kun se tunnistamaton mössö on samaa vuodesta toiseen ja vitsi enää harvoin naurattaa, kun totuus on se, että mun se moska pitää kuitenkin syödä. Nyt kuitenkin taioin keittiössä jotain niin kaunista, että kämppiskin seuraavana aamuna peloissaan kysyi, että mikä oli se monsteri, jonka hän hellan päällä kohtasi kuppilasta kotiin palatessaan. Ymmärrän kyllä, että pienesti alkoholin vaikutuksen alaisena tämä näky saattaisi kauhistuttaa, kun se ihan selvinpäinkin ja itse luotuna hieman hirvitti. Saanen esittää, Tunarikeittiön iltapalaspesiaali:

Ne ovat... lettuja. Tavallaan. Voisin hyvin kirjata ylös ajatuskulun tuon mestariteoksen takana, mutta en nyt ehkä sitten kuitenkaan viitsi. Tiedättekö, joskus tulee ideoita ja joskus tulee huonoja ideoita. Jostain syystä jälkimmäisiä esiintyy etenkin hyvän matkaa auringonlaskun jälkeen. Söin kyllä kaikki, aamupalaksi loput. Ihan ok kokemus kunhan vain piti silmät visusti kiinni.

Tahtoisin kovasti sanoa jotain matkastakin, mutta en oikein tiedä, mitä. Täytyy ehkä mutustella aikansa. Hah.