Tänään ärsyttää.

Kävin hammaslääkärissä. Keväällä alkanut juurihoitoepisodi on nyt vihdoinkin päätöksessä, mikä on tietysti ihan kivaa, mutta hammaslääkäristä ei nyt vain voi palata onnellisena. Olo on vähän kuin olisi turpiinsa saanut. Olisi myös nälkä, mutta koitas tässä nyt syödä kun puoli naamaa on puuduksissa. Kaiken tämän ramppaamisen jälkeen minut komennettiin tarkastusjonoon, jossa on ennastaan kuulemma noin kolmetuhatta henkilöä odottelemassa vuoroaan. Eikö niitä muita hampaita voinut vilaista siinä samalla, kun kerran jo valmiiksi pötköttelin siinä tuolissa suu auki ja leukaluut solmussa? Ja mikä helkkarin tarkoitus on niillä söpöillä kissakuvilla katossa sen pahuuden tuolin yläpuolella? Ymmärtäisin, jos potilaskunta olisi pääasiassa kolmevuotiasta, mutta kun tämän pitäisi olla ylioppilasterveydenhoitosäätiö. Aiemmalla suunronkkimisreissulla olin huoneessa, jonka katossa oli kuvia muunmuassa puolialastomista miehistä. Ihan kiva joo, mutta silloin kun joku taho on kyynärpäitä myöten suussani ja metalliset esineet suunnilleen aivoissa asti, en välittäisi nähdä yhtään mitään ylimääräistä, oli se sitten kuinka suloista ja rentouttavaa tahansa.

Nyt mun pitäisi mennä kouluun muunmuassa palauttamaan tehtäviä, joita en osaa tehdä ja muutenkin olemaan taas niin kärryillä ettei paremmasta väliä. Vanhoista tenteistä ei tule tuloksia sitten millään ja tulevat tentit on aikataulujumala taas roiskaissut niin näppärästi tismalleen saman päivän samalle kellonlyömälle ettei tässä hetkeen tarvitsekaan odotella minkään sortin opintosuorituksia minnekään. Ruokalistassakin on vain omituisia ruokia. Enhän mä ollut syömään menossakaan.

Lainaläppärikin alkaa jo hiljalleen tympimään. Näppäimistö ei ole sopiva tällaiselle nakkisormelle muutenkaan ja sitten se vielä häröilee jotain ihan outoa niin että koko ajan saa olla korjailemassa. Eikä tässä ole muuta selainta kuin tyhmä IE, joka ainakin kadottaa tuolta yläkuvasta blogin nimen ja tekee kirjoituksiin ihmeellisiä välejä. Ja varmaan se sotkee tätä hommaa muutenkin, en tiedä. Haluan takaisin oman koneen ja omat jutskat. Ei tässä sohvalla surffaaminen olekaan enää niin hauskaa.

Sitten on vielä kaverit, jotka joskus ottavat pannuun ja pahasti. Ei vastata sähköposteihin tahi tekstiviesteihin, tehdään jatkuvalla syötöllä ihan älyttömiä ohareita, selostetaan silmät ja korvat täyteen omia asioita vaivautumatta juuri kuuntelemaan, mitä muilla on sanottavaa tai sitten ollaan muuten vain reiluuden huipentumia. Minä en sano, että olisin itse alituiseen maailman paras ystävä (Koska kaikki me tiedämme, että en ole.) mutta välillä minulla on kovasti semmoinen tunne, että homma kusee pahemman kerran. Tarviiko kaikkien olla vittupäitä just samaan aikaan? Pikkuhiljaa alkaa mennä hermo.

Ja sit on tiskit ja liian täydet roskapussit ja liian tyhjä jääkaappi ja kylmä kämppä ja kaikki vaatteet pyykissä ja aargh, ihan kaikki. Tyhmä tiistai. Voiko tän jotenkin vielä perua?