Noniin. Nyt olisi sitten aika laittaa vaihteen vuoksi vähän kunnollisuuspisteitä ropisemaan tähän suuntaan. Omasta hässäkkätilanteestani huolimatta päätin vähän jelpata kotijoukkoja ja käydä noukkimassa mummon mukaani, kun matkasin viikonlopuksi tänne kotokonnuille. Eihän siitä tullut kuin puolen Suomen kattava lenkki, kyllähän reilut 800 kilometriä kepeästi taittaa. Sain sentään Polosen käyttööni, ja maanteitä oli ihan hauska rallatella menemään, mutta nyt on kyllä selkä rikki ja silmät väsyksissä. Huomenna pitäisi osallistua sukulaispapan hautajaisiin. En pidä hautajaisista, en yhtään.

Vähän nyt tökkii muutenkin tämä kotopuoli. Tietokoneeseen on vaihdettu omituinen näppis ja selain vetää kaikki tutut sivut ihan kummalliseen ruttuun. (Nyt pyydän anteeksi niiltä, jotka katselevat tätä blogintekelettä jollain muilla peleillä ja vehkeillä kuin minun omalla rakkaalla Hopeisella Salamallani. Paskalta näyttää.) Ruokapöydässä riidellään siitä, että saako kyproslaisia uusia perunoita kuoria vai ei, ja keskitytään neuvomaan hyvin huolella minua siitä, millaisen sohvan saan ostaa mistä, milloin ja miten. Minun rahoillani tulisi ostotapahtuma kuitenkin suorittaa, hassu juttu. Isi on hankkinut typerän multimediakaukosäätimen korvaamaan entistä seitsemän kaukosäätimen laumaa, mutta eihän se tietenkään toimi. Koira haukkasi leikkiensä lomassa minua kädestä. Äh.

Mut hei. Hauskat kotivideot alkoi taas tänään. Nauroin niin, että vesi valui silmistä ja mummokin kävi mulkoilemaan. Olenkohan mä maailmankaikkeuden ainoa ihminen, joka nauraa niille? En tiedä enkä oikeastaan välitä. Kunhan mulla on lystiä.