Eilen kävellessäni kotiin satoi vettä. Kengät hiersivät kantapäitä ruttuun ja kotiovella törmäsin kunnon kolinalla välioveen, jonka en nähnyt olevan kiinni siinä pimeydessä. Silti olin vahvasti sitä mieltä, että asiat ovat valtavan hyvin nyt. Se vesisade oli melkein lämmintä, kengät ovat uudet ja hienot joten kyllä ne saavatkin hiertää, ja se väliovi oli kiinni koska ovesta oli viimeksi kulkenut ystävä, joka laittaa sen kiinni. (Minä en laita.) Tämä on taas niitä maailman parhaita viikonloppuja. Huonoja vitsejä, raivoamista viinilasillisen äärellä, aamulla Spotifyn jo klassikoksi kasvatettu brunssi-soittolista, ystävä, joka tuo aamupalaksi Jacky Makupaloja ja porkkanoita torilta, taidegallerioita, elokuvia, metroasemia, kaupunki. Tämä tuntuu oikealta elämältä nyt: virastoa maanantaista perjantaihin ja sitten niinä ylijääneinä päivinä kaikkea muuta. Näin varmaan ihmiset yleensä elävätkin, mutta minulle tämä on vielä vähän uutta ja eksoottista, joten sallikaa päivitteleminen. Tämä on liian hienoa rutisemiseen.

Nuo kantapäät ovat kyllä aika pahoina nyt. En tiedä, kävelenkö huomenna minnekään. No, se on sitten sen ajan murhe.