Kuukausi. Jännää. Söin eilen Ikean lihapullia, joten olen okei. Haha. Vietän kesälomaa, jota en koskaan saanut: piknikkejä puistossa, pussikaljaa näköalapaikalla, aamupalaa iltapäivällä ja illalliseksi mysliä, jota kämppikset katsovat pahalla silmällä. Voi pojat, tietäisivätpä, minkälaisia tunarikokkituseerauksia joutuvat vielä tämän vuoden aikana sivusta seuraamaan. Italialainen toi kotoaan valehtelematta kymmenisen kiloa pastaa. Stereotypiat, pelataanko hetkinen niillä?

Ukkosta ja auringonpaistetta, heiluvia mielialoja. Miten tätä nyt selittäisi? Puhuessani kutsun tätä paikkaa jo kodiksi, mutta sellaistahan minä olen tehnyt aina, ensimmäisestä muinaisesta Murju-illasta lähtien. Myönnän kyllä, että kotia useammin puheessani esiintyy sana Fin(n)land, mutta se johtuu vain tästä pirullisesta kansainvälisyydestä. Onko se koti-ikävää, kun ikävöi asioita, joita ei kotona edes ole? Yksi päivä näin puistossa koiran paskalla ja sain kyyneleet silmiini. Kyllä. Ymmärrän itsekin, ettei tuo ole kovin runollista.

Olen saanut kavereita. (Ja ehkä menettänytkin niitä, en tiedä.) Kuulostaa ihan leikki-ikäisten jutuilta, mutta kaveriasiat nyt vain ovat tärkeitä. Ja vaikeita. Hiprakkaisessa syysyössä kun joku ottaa käsikynkkään ja kikattaa, ovat asiat aika hyvin. Ja sitten on kuitenkin ne peruskalliot siellä jossain, joille voi laittaa tekstiviestin kun siltä tuntuu ja jotka puhuvat hölmöjä kun niin pyydän. Maailmanmatkailun täytyi olla paljon jänskempää aikana ennen tekstiviestejä, feisbuukkeja, messengereitä ja skypejä. Mutta hyvä et niitä on nyt.

Semmoista. Keskimäärin hyvinkin kivaa. Katsotaan, mitä ne oikeat opiskelut tuovat tullessaan vai tuovatko mitään. Palataan.