Tämä on varmaan aika väsyttävää kaikille sivullisille, ja sitä se on kyllä minullekin, mutta käyn taas sitä loputonta kädenvääntöä kunnollisen minän ja vähemmän kunnollisen minän välillä. Toinen käy tuhlailemassa Lontoossa, toinen lähettelee kesätyöhakemuksia Suomeen. Toinen vanuu sängyssä läppärin kanssa pitkälle iltapäivään, toinen istuu luennoilla, joilla ei edes oikeastaan tarvitsisi. Toinen ostaa hassuja kenkiä, toinen ei käytä niitä, koska hassut kengät eivät ole käytännölliset kuten vanhat kunnon tasapohjatennarit ovat. (En muuten ostanut niitä sinisiä korkokenkiä. Nämä ovat enemmän vihreään viittaavat.) Toinen lupautuu viikonloppuretkelle kaupunkiin, josta ei tiedä mitään muuta kuin nimen, ja toinen miettii reissun perumista, kun rahatkin on loppu ja koulujuttuakin olis ja voi nyt oikeasti perkele. Mä olen vaihto-opiskelija, joillakin mittapuilla myös nuori ja villi ja vapaa, mun kuuluu tehdä jotain paljon epäkunnollisempaakin kuin parin tunnin junamatka vähintäänkin epäeksoottiseen itävaltalaiseen pikkukaupunkiin, miksi mä olen tämmöinen vänkyrä itseni kanssa aina? En mä tiedä. Kasvatuksessa on mennyt jotain pieleen, sanoisin.

Ryhdyin katsomaan taas In Treatment -sarjaa, ja se aiheuttaa päässäni aina näitä keskusteluita, ihan kuin mulla olisi oma terapeutti sisäänrakennettuna. Kovasti kyllä kiehtoo ajatus, että joku setä nojatuolistaan kyselisi pistäviä kysymyksiä ja minä sohvalla vääntelisin käsiäni ja kertoisin, mistä kaikki sai alkunsa. Paitsi ettei mulla ole mitään suurensuurta traumaa, joka mua vaivaisi, ja nämä päänsisäiset äänetkin (haha) ovat aika vaarattomia. Voisi olla, että näillä tuloilla ei maksettaisi kovinkaan montaa terapiasessiota, joissa puhuttaisiin vain kengistä. Tää kenkäasia on ollut nyt pinnalla viime aikoina. Se on vähän hassua, mä olen kaikista vähiten mikään Manolo-maanikko, mutta silti juttelen jalkineista likipitäen jokaisessa blogimerkinnässä, jonka olen viime aikoina kirjoittanut. Symboloivatko kengät jotain psykiatriassa? Vajavaista isäsuhdetta tai jotain muuta lapsuuden traumaa? Oi Paul, kerro! Tulen hulluksi muuten. Hah.

Niin. Lähden siis taas viikonlopuksi pois. Ihan siltä varalta, että joku kaipaa minua tai kenkiäni. Koitan oppia kävelemään niillä, muuallekin kuin eteisen peilin ääreen. Älkää odottako liian suuria tuloksia.