Apua-apua, Helsinki hukkuu lumeen! On hauskaa kuunnella kahvipöytäpäivittelyä ja lukea sähköpostia pommittavia poikkeustilannetiedotteita, kun omat junat ovat kulkeneet minuutilleen aikataulussa. Noo, pilkka osuu omaan nilkkaan, ajattelin minäkin, joten päätin vältellä moottorikulkuneuvoja ja taittaa kotimatkan viimeisen etapin jalan. Se oli melkein aavemaista, sillä ketään ei näkynyt missään, Töölönlahden laita oli kokonaan minun. Sitä ei pääse usein sanomaan perjantaina neljän jälkeen pääkaupungin keskustassa, tai niin olen ainakin maalaisena kuvitellut. Sekin oli kovin omituista, että jalankulkuväylät oli niin viimeisen päälle aurattu, etten olisi saanut kenkiäni lumeen vaikka olisin niin ehkä halunnutkin. Niin paljon on äkäisenä huudeltu, että lumenluojat vetävät lonkkaa kotona, mutta mun semi-ammattilaisen silmään toi on näissä olosuhteissa jo melkein ylisuoriutumista. Tekisi mieli lähettää palautetta jonnekin, hyvää siis. Voisin kuvitella, että sellaista ei paljoakaan näissä liikenneasioissa jaella.

Palauteasioita olen natustellut myös vastaanottajan roolissa, kun olen vähän esitellyt puolivalmista diplomityötäni viattomille ohikulkijoille. Yliopistolta tuli sähköpostia, jossa taidettiin liittää yhteen sanat erittäin ja hyvä, ja työkavereiltakin tuli ilmeisen myönteisiä kommentteja. Joudun vähän taistelemaan itseni kanssa, että uskoisinko niitä sittenkään. Minähän olen tyhmä ja huono, miksei kukaan sitä sano ääneen? Kun koitan puhua asiaa, ääneni kutistuu ohueksi kähinäksi ja menetän kaikki mielipiteeni. Myöhemmin minut laitetaan vielä jonnekin seminaariin puhumaan, siitä tulee varmaan hienoa. Haluan puheenvuoroni otsikoksi Emmätiiä - totanoinnii voi se niinkin olla. Tyhmä urpo änkyttää. Lopuksi kuulijat voivat halutessaan esittää kysymyksiä tai ampua konekiväärillä. Lopputulos on näiden välillä ihan se ja sama.

No mutta heeei, nyt on viikonloppu, työasiat säppiin ja aivot narikkaan. Okei, zip.