Opin tänään, että Tampere, tämä auvoisa asuinkuntani nyt jo yli puolentoista vuoden ajalta, ei kuulukaan Etelä-Suomen lääniin kuten olin luullut. Olen ollut hämilläni koko päivän. Varsin positiivista on kehitys: joskus ala-asteella osasin sijoittaa kartalle jokaisen silloisen läänin ja luetella niiden pääkaupungit, ja nykyään, kun läänejäkin on enää vain kuusi, en edes tiedä missä niistä asun. Aika surullista. Ehkä pitäisi harkita vielä sitä Haluatko miljonääriksi -kisaan osallistumista, jota Spiderman-tietämyksestäni ylpeänä suunnittelin vielä hetki sitten tuossa telkkarin edessä pötkötellessäni. Kenelle mää kilauttaisin, kun tulisi läänirajoista kysymys? Valintatalon nettisivuilleko, sillä sieltä minä oppini tänäänkin sain pohtiessani lähikaupan aukioloaikoja? Voi porot. Joskus sitä miettii, että mitä minustakin tulee. Kalliit yliopistokoulutukset ja kaikki, ja sitten lähiaikojen mullistavin oppimistilanne syntyy järjestettäessä sunnuntaista einesruoanhakuretkeä lähimpään lähiön pikkukauppaan. Oi oi.

Pullakaveri ei saapunutkaan, sillä hänellä oli kiinnostavammat laskiaistreffit herra Flunssan kanssa. Iltani ohjelmaksi jäi Idols ja kaksi valtavaa pullaa. Toisen söin jo, ja se oli makea, rasvainen ja ällöttävä. Vielä pitäisi toinen tuhota, ennen kuin se täysin vanhenee rasiaansa. Kovaa on elämä, kun vapaapäivänäkin edessä on silkkaa pakkopullaa. Olen päivän mittaan nautiskellut pullan kaveriksi jäätelöä, keksiä ja suklaata, jotta se menisi vähän paremmin alas. Nyt voimme kaikki yhteen ääneen huudella logiikan perään, mutta hei, mä oonkin tyttö. Asiat vain toimivat näin. Äitee soitti tänään (Kolmas kerta sen jälkeen kun poistuin mamman hellästä huomasta torstai-iltana, mikäköhän sitäkin riivaa?) ja tivasi, että mitä olen tänään syönyt, kun olen niin luikku. Nauroin räkäisesti ja pyyhin kermavaahtoa suupielistäni.

Muutaman päivän ajan olen valitellut, että kitalakeni on taas jostain syystä ihan vereslihalla, jolloin syöminen sattuu. Kovat, karheat keksit tuntuvat erityisen epämiellyttäviltä suussa. Mutta pakko on silti mässätä, jatkuvalla syötöllä jotain herkkua naamariin. Haha. Toivotonta, ihan toivotonta tämä touhu.

Huomenna olisi taas arki. Entä jos kieltäydyn? Nyt aika seis, ei mitään velvollisuuksia vielä huomenna. Päätin jo, että minun ei tarvitse tehdä matikan laskuja huomiseksi, sillä viime viikolla koulussa oli rikki niin tietokoneet kuin tulostimetkin kun yritin saada tehtäväpaperia ulos koneelta. Sehän on ihan pätevä syy! Eihän laskuja voi tehdä suoraan näytöltä, niiden täytyy sijaita fyysisesti paperilla ennen kuin asialle voi pistää tikkuakaan ristiin tai integraalimerkkiä kohdalleen. Eikö niin? Toisen kurssin tehtäväpaperin olen kyllä onnistunut jo tulostamaan, pahus. Mutta se täytyykin olla tehtynä vasta tiistaina, joten ei mitään hoppua. Ei kerrassaan mitään.