Hola! Tulin takaisin. Tavallaan tahtoisin kertoa tarinoita auringosta ja hiekasta ja laittaa kuvia merestä ja kiemuraisista vuoristoteistä, mutta en nyt mitenkään jaksa. Tiedättehän te nyt ne. Sen sijaan kerron, kuinka istun vieläkin maanantaiaamuani sängyssä ihmeellisissä jämävaatteissani ja juon kahvia ja tuijottelen ikkunasta ulos. Kovasti lupailin, että heti maanantaina rupean elämään arkea ja laitan elämäni kuntoon, mutta sitten netti pätki enkä jaksanut mennä katsomaan onko pyykkitupa vapaana. Kaveri soitti ja kyseli, että mitäs mulle kuuluu. No enpä kuule tiijä. Mulla ei ole edes kalenteria, ja vaikka olisikin, en yhtään tiedä, mitä siihen voisi laittaa. Tyhjä syksy. Niin omituista.

Ihan hyvällä mielellä olen silti. Matkalla taas muistin, kuinka turhaa murehtiminen lopulta on. Aika monet muut ihmiset elävät elämäänsä tietämättä tarkasti, mitä huomenna tapahtuu, eikä se niitä haittaa. Jotkut muuttavat vieraisiin maihin tuntematta sieltä juuri ketään. Jotkut jättävät pyörittämänsä baarin asiakkaiden haltuun ja lähtevät nurkan taakse skeittaamaan paikallisten teinien kanssa. Jotkut juovat lentokentällä kaljaa seitsemältä aamulla eivätkä yhtään stressaa, että mitä se Ryanairin virkailija sanoo ylimääräisestä käsimatkatavarasta tai liian isosta repusta. Ei musta eteläeurooppalaista millään saa, mä en vaan voi pysäköidä keskelle ajorataa ja jättää autoa vilkuttamaan hätävilkkuja sillä aikaa kun käyn kaupassa ja jorisen naapurin Jorgen kanssa, mutta vähän voisi tätä hermoilua taas vähän hellittää. Kyllä se siitä, ajan kanssa. Asiat voi laittaa kuntoon huomennakin. Mañana, mañana. Sitten sain sähköpostin toimimaan ja sovin yhden koulutapaamisen huomiseksi. Vähän se pilasi tätä meininkiä, mutta hei, se on huomenna. Tänään voin siis vain istua tässä.

Ja hei, miksi mun tarttis sitä pyykkiäkään pestä? Ne on vain hellevaatteita, tuolla ulkona on syksy! Mekot nurkkaan ja villapaidat kehiin. Jes.