Kyllä se maailman pisinkin viikonloppu joskus päähänsä tulee. En muistanutkaan, kuinka iloinen asia sellainenkin käsite kuin maanantai voi olla. Minulla on maanantaina kolme tuntia koulua. Ohjattua toimintaa! Ei tarvitse mennä kovin montaa viikkoa taaksepäin, kun maanantait olivat aamuherätyksineen vielä silkkaa pakkopullaa, ja nyt ne jo otetaan riemulla vastaan. Elämä on ihmeellistä, minkäs teet. Jotain asian kanssa voi olla toki silläkin tekemistä, että aamukahdeksan sijaan minua kaivataan ihmisten ilmoilla yhdeltä. Iltapäiväyhdeltä. Opiskelijaelämä on fantastista.

Ei se nyt niin kamala viikonloppu ollut. Tänään jopa uskaltauduin ulos. Kun aamukahviin oli tarjolla vain kahta eri vanhentunutta maitoa, oli mentävä. Ostin matkalla uuden huonetoverin. Tällä kertaa muistin rehun lajikkeen kotiin asti, mutta luulen, että kutsun häntä silti Markukseksi kuten kaikkia muitakin viherkasvejani. Hän on traakkipuu. Kukkakauppias lupasi, että traakkipuu saattaisi pärjätä hetken huomassani, vaikka menin antamaan kehnohkon ensivaikutelman väittämällä, että "tapan kaikki". Sehän ei pidä paikkansa. Iso Markus on ollut ystäväni jo vuosien ajan ja kasvanutkin kohta jo aikuisen miehen mittaan. Hyllyn päällä asuva Markus näyttää kuolevalta, mutta luulen, että se on vain kasvin ominaisuus, sillä se on näyttänyt siltä jo aika kauan. Kesän ajan hoivissani oli toverini traakkipuu, ja vaikka se menetti huomattavasti lehtiä, omistajansa vakuutti, että olin tehnyt erinomaista työtä. Yleensä kasvin kesähoidosta vastaava naapurin mummo oli paljon huonompi sijaiskasvattaja. Joten siitäs näette! Minä en tapa kaikkia! Minä tapan vain ne, jotka ansaitsevatkin kuolla. Kuten tuon kaktuksen tuosta pöydän kulmalta, se on näköjään poistunut keskuudestamme kesän aikana. Rauha hänen sielulleen.

1869529.jpg

Kasvien ostamiseen ja purkittamiseen liittyy aina tietysti sotkemista mullan kanssa, mikä on yksi osasyy siihen, että uudesta ystävästäni on tarjolla nyt vain noin pimeä kuva. Lisäksi nyt on yö. Uusi Markus vasemmalla, iso oikealla. Kaunista, eikö? Rappioromantiikkaa luovat opiskelijakynttilänjalat ovat hirveän somat, kun viettää iltaansa lattialla lojuten, mutta kannattaa pitää huoli, että huoneessa on silloin sopivan hämärää. Muuten kynttilät menettäisivät tehonsa ja mikä harmillisempaa, pitkinpoikin lattioita roiskuneet steariinitahrat näkyisivät selkeämmin. Kyllä, pidän värikkäästä sisustuksesta. Toivottavasti vuokraisäntänikin pitää. Riemunkirjavat lattiat ovat erityisen viehättävät.

Tsah, huomenna on maanantai ja kirjasto on vihdoinkin auki. Voin mennä lukemaan oikeita sisustuslehtiä. Aion lukea monta, ihan silkasta lehtisalissa istumisen riemusta. Olkoon lehdet miten hömppää tahansa, ainakin olen pakotettu pukeutumaan ihmismäisesti ja istumaan oikeilla istuimilla. On varmaan säälittävyyden huippu pitää kirjaston lehtisalissa lueskelemista sosiaalisen elämän kulmakivenä (Varsinkin, kun tekee sen kuulottimet korvissa ja perimmäisessä mahdollisessa nurkkapöydässä.), mutta hah, minä olen säälittävä. Olen katsonut parin vuorokauden aikana parikymmentä jaksoa Gilmoren tyttöjä ja jokainen päässäni vieraillut ajatus saa aikaan maanisen nupinsisäisen dialogin, jonka kaikkia populaarikulttuuriviittauksia en itsekään ymmärrä. Olen juonut liikaa kahvia. Kesä ja virkamiestyöpaikka ja naurettavan pienet kahvikupit olivat minulle hyväksi, kun tulin oikeasti juoneeksi aamu- ja iltapäiväkahvilla sitä kahvia kupillisen kukkamaljakollisen sijaan, mutta nyt taas mennään vanhoissa mittayksiköissä. Siinä ohjelmassa juodaan ihan liian paljon kahvia. Onneksi makutottumukseni televisio-ohjelmien suhteen ovat kohtuullisen viattomat, ajatelkaapa jos olisin ryhtynyt fanittamaan jotain sarjaa, jossa jatkuvasti puhuttaisiin vaikkapa kokaiinin kiskomisesta. Ainakin sunnuntaiaamupäivien pakotetut maitokauppareissut olisivat paljon äreämpiä kuin nykyään. Mikäli mahdollista. Hah.