Vaikka melko eläinrakas ihminen olenkin, en hirveästi ilahtunut havaitessani siivellisten ötököiden möngertävän myslikulhossani. Varsinkaan, kun olin kulhon sisällöstä jo reilut puolet ehtinyt lapata naamariini. Ruokakaapista lensi aika montaa pakettia ja pussukkaa suoraan roskiin ja melkein lupasin syödä kotona jotain seuraavan kerran sitten, kun olen päässyt tästä paskamurjusta eroon. Äiti taas kyllä käski syödä monipuolisesti, mutta tämän sorttiset elävät ravinnot voisin jättää vastaisuudessa väliin.

Eilen myöhästyin typerien bussien takia puolisen tuntia töistä eli vietin kahdeksan tunnin sijaan vain seitsemän ja puoli tuntia automarkettihelvetissä ja puoli tuntia vaakasuorassa lumituiskussa bussipysäkillä. Töissä oli joku saamarin lastenpäivä, joka tarkoitti pelottavia aikuisen ihmisen sisältäviä pehmo-otuksia jakamassa pahoja karkkeja ja liian monta kiljuvaa lasta kirmailemassa kaikenlaisia kiinteitä objekteja päin. Taukohuoneessa näin klovnin tupakalla, se oli jotenkin vähän karua.

Tekisin koulutehtäviä, mutta koulun sivut ja niiden alaisuudessa sijaitsevat tuhannet kenkut pdf-dokumentit jumittavat koko ajan ja jos saankin joskus jonkun tehtäväpaperin auki, on se joku onneton kopio lyijykynällä väkerretystä epämääräisestä hieroglyfimuistiosta, josta on liki mahdotonta saada mitään järjellistä irti. Kuka enää tässä maailmassa kirjoittaa mitään käsin? Paitsi tietysti opiskelijapolot, joiden oikean käden keskisormen ylimpään niveleen on ilmestynyt kipeä ja varsin groteskin näköinen pahkura, joka johtuu haparoivin käsin väännetyistä harkkatöistä ja kenties myös jossain määrin liiallisesta viivapelin pelaamisesta. Ennätykseni siinä ei ole parantunut viikkoihin ja olen lähestulkoon varma, että olen saavuttanut viivapelin absoluuttisen maksimipistemäärän. Tai olisin, ellei koulukaverini väittäisi pystyneensä parempaan.

Oikeasti olen aika hyvällä tuulella. Asiat ovat aika hyvin nyt hei.