Minulla on ollut aika täydellinen sunnuntai. Se ei ole ollut liian sunnuntai, mikä on paha, vaan tämmöinen lempeä, hihityksentäyteinen, vähän herkistelevä, hyvä sunnuntai.

Aamupäivällä siivosin. Siivosin niin, että äsken kotiutunut kämppis kysyi onko vessamme hana uusi. Ei, mä vain pesin sen. Kesälipokkaillani taiteilin jäisen pihan halki roskapöntöille useampaan kuin yhteen kertaan ja pyyhin kahvitahrat pois myös näppäimistön alta. En olisi vielä kotona asuessani ikinä uskonut, kuinka virkistävää puuhaa siivoaminen voi olla. Siellä kun niskaan hengitti tuote nimeltään vanhemmat, joiden näkemys siisteydestä oli hyvin erilainen omani kanssa erityisesti lauantaiaamuna kello yhdeksän. Oi, minä kapinallinen nuori, joka toimin vain silloin kun kukaan ei pyydä tai käske. Kuinka omaperäistä.

Sitten vähän viihdettä. En ihan äkkiä keksi sopivampaa tilannetta katsoa Gilmoren tyttöjen ykköskautta kuin puunatussa kämpässä syöden lakkatäytekakkua isolla lusikalla suoraan asetilta. Sekä tv-sarjassa että kakussa on sellaista sunnuntaihenkeä: lällyä kermavaahtoa ja nasevia lakkoja samassa paketissa. Kakun kanssa en tosin pakota itseäni noudattamaan samaa säännöstelypolitiikkaa kuin Gilmoren tyttöjen kohdalla: kakku on tuhottu, mutta dvd-levyistä on katsottu vasta ensimmäinen.

Sunnuntaimeininkiin kuuluu myös hassua musiikkia uudelleen löytämästäni ystävästäni Pandorasta (Varoitus: kun sinne ehdottelee nörttirokkia ja pilipalijustinia päällekkäin, voivat tulokset olla välillä vähän huvittavia. Mutta onneksi kukaan järkevä ihminen ei niin tee.), yllätysnokoset, kirjoja ja lehtiä sekä omatekoista leipää. Iltasella kävin jopa elokuvissa, ihan oikeissa semmoisissa. Pitää yrittää tehdä sitä vähän useammin, on valkokangas kuitenkin sen verran eri asia kuin koneen näyttö. Elokuva oli sarkastisuudessaan aika mainio, Thank You for Smoking oli sen nimi. Päätin, etten kerro kenellekään että menin alunperin katsomaan sitä vain sen erään sivuosassa olevan ihkuteini-idolin takia, mutta näköjään tuli kerrottua. Paskat, mitäpä sitä enää paikkailemaan, eiköhän tää homma oo aika selvä jo. Haha.

Elokuvista kävelin kotiin yksin (Toki, kun sinne meininkin yksin.) ja mietin taas, että olenko vähän erakko. Sunnuntaipäivääni kuului melkoisen vähän sosiaalista kanssakäymistä ja kenties juuri sen takia nautin siitä niin paljon. Tulee huono omatunto, kun toitotetaan, että pärjätäkseen tässä maailmassa täytyy olla sosiaalinen ja verkostoitunut ja tiimipelaaja ja herraties mitä. Ymmärtääkseni yleisoletuksena on, että tyttö, joka saa enemmän kiksejä yksinäisestä leivän leipomisesta kuin baareissa notkumisesta, on vähän surullinen tapaus. Onneksi muistin, että esimerkiksi viime viikonloppuna olin hyvin sosiaalinen ja tykkäsin siitä niin, että torstainakin hymyilytti. Ja ensi viikonloppuna aion olla jälleen hyvin sosiaalinen, kun luokseni saapuu mainioita ihmisiä enemmän kuin osaan laskea. Joten yksi erakkosunnuntai on kai vain terveellistä. Tämä huono omatunto on vain kieron mieleni temppuja.

Tarkoituksenani oli liittää tähän jaaritteluun vielä yleviä ilmaisuja ystävien parhaudesta. Tiedättekö sellaisia, että vaikka eivät ole tässä, ovat silti kivoja ja että vaikka hengaan yksin, he valaisevat mieleni lukemattomilla tavoilla. En nyt sitten kuitenkaan osaa. Sanon heille vain että pus. Lukevat tätä tai eivät.