Nukun paljon. Käyn koulua aika vähän. Harrastan asioita. En käytä juustohöylää. Ihmetytän ihmisiä muuttumalla humalassa niiden määritelmien mukaan normaaliksi. Katson televisio-ohjelmia netistä ja näen unia, joissa olen niiden henkilöhahmo. Puhun onnetonta saksaa. Pakotan kanssaihmisiä kuuntelemaan suomalaista musiikkia. Häpeän, kun iTunes soittaa sekaan Hansonia tai jotakin muuta arveluttavaa koneeltani. Juon kahvia sängyssä. Hiivin pimeällä keittiöön tuijottamaan ikkunasta ulos. Juon kallista mehua ja halpaa viiniä. Pelkään, ettei minusta ole insinööriksi. Kuuntelen mieluummin kuin puhun. Suren Hesaria, joka vihdoinkin tajusi katkaista lukuoikeuteni digilehteen. Katselen paljon karttoja. Lähettelen vieraista maista postikortteja itselleni Suomeen. Pidän yliopiston vanhoista rakennuksista ja kierreportaista, joita pitkin voi kipittää kuin prinsessa. Käytän samoja tennareita baarissa mekon kanssa ja ulkona mudassa ja ravassa. Hilpaisen alakerran lähikauppaan ilman takkia ja ostoslistaa ja tarkistan vasta palattuani sanakirjasta, mitä tulin ostaneeksi. Taistelen ruman tukan kanssa, joka muuttuu söpöksi ainoastaan silloin, kun siivouspäivä ja pesen kotona vessanpönttöä. Nauran paljon itsekseni ja itkenkin joskus. Kokkaan pahoja asioita ja hyviä kaurakeksejä. Rakastan asuntomme tiskikonetta niin palavasti, että olen todennäköisesti pulassa kun palaan taas käsintiskauksen jännittävään maailmaan. Pidän keltaisista puista ja auringosta iltapäivisin. Menen tiistaisin bussilla saksan kurssille kaupungin toiselle laidalle ja kävelen takaisin kaupunginpuiston halki. Lakkaan varpaankynsiäni. Tarkistan asioita moneen kertaan. Kolhin itseäni kaapinoviin. Kirjoitan huonoja blogimerkintöjä.