Istuin maanantai-iltaa lattialla, söin itse tekemiäni kaurakeksejä, join viikonlopulta jäänyttä valkoviiniä ja luin sunnuntaihesaria, jossa oli iso artikkeli laihduttamisesta. Hahaa, lisää keksejä, kiitos. Vähän oli pakko hymähdellä jutulle, jossa ihmiset pistivät satoja euroja vuodessa laihdutusryhmiin, söivät sapuskaa, joka oli lähtöisin jostain epämääräisestä jauheesta ja kuuntelivat ohjaajilta taatusti rahanarvoisia vinkkejä siitä kuinka kannattaisi vaihtaa suklaalevyt naposteluporkkanoihin. Itseasiassa mun ajatuskulku meni näin: aluksi huvitti, sitten säälitti, kohta ihan suretti ja lopuksi vain vitutti. En tajua koko laihdutusbisnestä ja mitä enemmän mietin jotain porukkaa istumassa jossain ringissä puhumassa vain laihduttamisesta, sitä kiukkuisemmaksi tulen. Ulkonäkökeskeisyys ja vääristynyt kauneuskäsitys ja länsimaisen yhteiskunnan läskiongelma ja tyydyttymättömät rasvahapot ja blaablaablaa, ne on kaikki juttuja, joista on jauhettu jo iät ja ajat, mutta vielä se jaksaa iskeä päin naamaa, että kuinka perseestä kaikki on.

Samaa linjaa kulki ajatus tuossa jokin aika sitten, kun luin netissä jostain (Nyt on muuten lähdeviitteet kohillaan. Olen tämän päivän hionut seminaarityön lähdeluetteloa ja se se vasta lystikästä hommaa onkin, kun on tottunut viittaamaan lähinnä sellaisiin tieteellisiin tietolähteisiin kuin "kuulin jostain" ja Google.) että joku teksasilainen high school oli päässyt ihan uutisiin saakka, kun tyttöset siellä olivat keksineet, että tiistaisin tullaan kouluun ilman meikkiä. Niillä oli oikein kampanjat ja iskulauseet ja t-paidat ja kaikki. Meikittömästä tiistaista! Okei, mä olen aika kaukana Teksasista ja lukioiästäkin jo, mutta pikkaisen hämmentää, että meikkaaminen on muka niin olennainen juttu, että pitää oikein yhdessä sopia, että milloin saa kouluun tulla ilman pakkelia. Mitä käy jos meikit jää laittamatta jo maanantaina? Potkitaan porukasta pois? High school (tai lukio) ei tietenkään ole eka paikka, jossa tämän päivän kersa kohtaa ryhmäpainetta. Oli siinä eilisen Hesarissa juttu myös jenkkiläisistä kauneushoitoloista, joissa vekarat käyvät laittautumassa jostain nelivuotiaasta alkaen, syntymäpäiväjuhlatkin pidetään kynsistudiossa. Mä oon niin maalta, että mun pedikyyrit hoidettiin tuossa iässä korkeintaan pihapiirin mutaojassa. Siinä sai katsos ne savihoidot samalla, virkisti ihoa kivasti.

Mutta niin, tähän väliin suuri paljastus. En ole (käytännössä) ikinä elämässäni meikannut tai laihduttanut. Ja se näkyy, haha. Ei mutta oikeasti, ne, jotka kaikenmaailman trendilehdissä julistavat olevansa täysin luomuja ja aitoja ja mitälie, ovat syntyjään kuitenkin täydellisiä mallimittaisia suloisia luonnonlapsia, ja mä voin ihan vilpittömästi sanoa, etten minä ole. Luulen, että olisin paljon nätimpi, jos olisin hieman hoikempi ja sutisin naamaani vähän maalia. En vain halua. En myöskään jaksa, viitsi tai osaa, mutta ihan oikeasti en myöskään halua. Olen vieläkin niin itsepäisen naiivi, että uskon kelpaavani tällaisena, vaikka tosiasia nyt onkin se, että kosijoita ei ole hirveästi ollut, paitsi tietenkin ne pakolliset muutama tapausta, joissa vastapuoli oli minun näkökulmastani väärää sukupuolta ja hyvin varma siitä, että olen lesbo. Koska meikkaamaton naisihminen, joka viihtyy tennareissa enemmän kuin korkokengissä ja opiskelee teknillisessä yliopistossa on lesbo. Tietenkin.

Niin. En mä tiedä mitä mä yritän sanoa. Olen vain ärsyyntynyt. Tavallaan on helppo naureskella noille nykyajan hömpötyksille, mutta tiedän, että jos olisin luonteeltani vähän vähemmän vastarannankiiski, olisin varmaan jossain tukiryhmässä itkemässä pullan perään tai tuhlaisin vähäiset rahani johonkin meikkipurtiloihin, jotka lupaavat ainakin 78,4 prosenttia kauniimman lopputuloksen. En siksi, että haluaisin, vaan siksi, että on pakko. Välillä tuntuu, että tietynlaista painostusta tulee ihan joka puolelta. Naistenlehtien länkytystä on nyt helppo välttää ja vähätellä, mutta mitä sitten, kun päätyy istumaan iltaa kaverinkaverien porukassa, jossa pitäisi osata sanoa jotain ripsiväreistä tai bodypumpeista, että tulisi kuulluksi? Tai kun minut tuntevienkin ihmisten mielestä on aiheellista ottaa heti alkuun puheenaiheeksi painoni, kun olen juuri ollut kuukausia ulkomailla? ("Sä olet laihtunut" on tietysti tarkoitettu kehuksi. Se ei vain tunnu siltä, kun ei ole tottunut ajattelemaan omaa vartaloaan niin paljon kuin muut tuntuvat ajattelevan. Eikö oikeesti voida puhua mistään muusta?) Tai kun miespuolinen henkilö, jolla ei olisi itsellään todellakaan mitään varaa sanoa, kommentoi negatiivisessa sävyssä käsivarsissa kasvavia ihokarvojani? Oi poikapolo, käsikarvat ovat tässä tytössä se pienin ongelma, mutta sepä ei sulle kuulu pätkän vertaa.

Tavallaan tähän ulkonäkövatvomiseen liittyy myös muoti, joka ärsyttää mua myös, joten äristään nyt siitäkin samoilla höyryillä. Siitä kun ei pääse nykyään karkuun sitten millään. Koitapa löytää blogilistalta jotain uutta luettavaa, et tasan löydä mitään muuta kuin toisiaan loputtomasti monistavia muotiblogeja, joissa ei nykyään ole edes tekstiä, pelkkiä tukkasilmällä-otoksia ja makrokuvia päivän purtiloista vaan. Kuinkakohan monta prosenttia tämän maan nuorisosta enää pukeutuu aamuisin ottamatta päivän asu -kuvaa? Lehtiä lukiessa luulisi, että muotihapatukselta välttyy, kun ei kajoa akkainlehtiin, mutta kun ei se piru niissä pysy. Imagen uusin numero on muotinumero. Hesarin Kuukausiliitteessä on nykyään katumuotisivu. En ole hetkeen päässyt lukemaan kotopuolen paikallislehteä, mutta en enää suuremmin hämmästyisi, jos sielläkin reportteri olisi kohta kylän raitilla väijymässä paikallisia ja tivaamassa, että onkos tuo tuulitakki henkkamaukan vai giinantrikoon. Joo, joka paikka jaksaa muistuttaa, että ei tyylikkääseen asuun tarvita merkkivaatteita, kirppariaarteilla ja mummon vanhalla mekolla jokainen saa yhdisteltyä täydellisen kuvauskelpoisen vaatekerran. Mutta tyylikäs olla pitää! Perusfarkut ei sitten enää kelpaa, nyt pitää olla yksilöllinen! Anteeksi, mutta mä en jaksa miettiä tätäkään. Jos mä saan aamulla seitsemän jälkeen puhtaat vaatteet oikein päin päälle, olen voiton puolella. Rasittaa ajatuskin, että pitäisi joka päivälle miettiä erilainen asukokonaisuus.  Ja sitten vielä keskustella siitä. Kuvata blogia varten ja luetella ostopaikat. Hyi saatana.

Noniin. Olikohan mulla tässä joku pointti? En tiedä, mutta piti paasata nyt silti. Kiukuttaa, kun elämästä tehdään vaikeampaa kuin se on ja siinä sivussa väkisinkin kiusataan muita. Tämä on taas tämä pitäisi-ajatus, se mua aina eniten ahistaa. Pitäisi olla sitä ja tätä ja tota, muuten ei ole hyvä. Hitto kun vihaan koko ajatusta. Istun tässä rumana tukka pystyssä ja syön keksejä ja olen hyvinkin tyytyväinen itseeni ja elooni. Onko se nyt sitten väärin?