Jos käy lauantai-iltana ennen yhdeksää nukkumaan, saattaa käydä niin, että seuraavan aamun aurinkoinen sää houkuttelee lenkkipolulle jo hieman kymmenen jälkeen. Pusikoissa ei tarvinnut rymytä yksin, vaan bongasin muunmuassa seuraavaa:

- kolme sitruunaperhosta
- yksi joku-muu-perhonen, muistikuva ala-asteen ympästä eli ympäristöopista sanoisi, että kyseessä voisi olla nokkosperhonen
- hillittömän paljon sinivuokkoja (ei niitä poliisikoulun tuotoksia (tai ehkä niitäkin jokunen), vaan niitä harvinaiseksi luulemiani kukkasia)
- lintuja niin maan perhanasti että iPod jäi ihan kakkoseksi sen metelin alla
- hyvin monta sauvakävelijäpariskuntaa samansävyisissä tuulipuvuissaan
- yksi saksanpaimenkoira seuralaisineen (kenties pollariainesta näissäkin)

Sää oli niin suosiollinen, että ulkoilmassa hengailua olisi mieluusti jatkanut vaikka terassien suunnassa (ties mitä sieltäkin bongaisi), mutta asia on nyt niin, että on P-A-K-K-O opiskella. Rästihommilla on semmoinen kumma ominaisuus, että ne eivät katoa, vaikka kuinka vänisisi ja valittaisi kuukausitolkulla. Mikä siinä onkin, että kaikki energia tuntuu hulahtavan minusta ulos, kun edes yritänkin lähestyä monistenivaskoita ja tehtäväpapereita. Ahistaa ahistaa ahistaa. Miten sitä ihminen viitsiikin kiusata itseään jollain kuppaisilla yliopisto-opiskeluilla? Oppiminen, tekeminen ja yleensä siedettävä olemassaolo vaatii ainakin minun kohdallani satunnaisia onnistumisen ja osaamisen tunteita. Olen tämän koulunkäyntini kanssa valunut semmoiseen tilanteeseen, että niitä ei juurikaan ole. Joku syksyinen matikan vitonen ei paljon enää lämmitä, kun seuraavasta matikan kurssista (ja vähän kaikista muistakin kursseista) on tipahtanut niin että kärryjen jättämä pölypilvi on jo aikaa sitten laskeutunut. Mä tahdon jonnekin leikkikouluun. Semmoiseen, jossa ei haittaa, jos värittää reunojen yli tai yrittää laittaa neliskanttista palikkaa pyöreään reikään. Semmoiseen, jossa taputetaan joka tapauksessa pään päälle ja sanotaan "Hyvä hyvä. Kyllä susta vielä hyvä insinööri tulee."

Huokaus.