No heipähei.

Jos tämä poukkoilu nyt enää etäisesti jaksaa ketään kiinnostaa, voisin kertoa, että nyt olen taas täällä kotokodon koneella, joka tekee omituisia välejä näihin blogimerkintöihin. Tämä suhailu alkaa jo ottaa kupoliin sen verran, etten oikein itsekään välitä enää tietää, missä olen ja mihin olen menossa. Kunhan jonkin sortin punkka löytyy kehon lepuuttamiseen, niin kaikki on hyvin. Muu hoituu myöhemmin, mutta nokosia ei sovi passata.

Se olisi sitten uusi vuosi ja vanhat kujeet. Jos tässä täytyy nyt tämän vuoden tunnelmia käydä erittelemään, niin päällimmäisenä löytyy lähinnä väsymystä, huvittuneisuutta, pettymystä, hihittelyä ja vitutusta. Semmoinen tasapainoisen urvelo olo siis. Tiedättekö, vähän semmoinen, joka tulee, kun on nukkunut nelisen tuntia täysissä pukeissa oudossa mökissä outojen ihmisten seassa ja aamulla illan kulkua täytyy tutkailla kännykän tekstiviestikansioista. Lähetettyjen viestien automaattinen tallennus ei välttämättä ole niin hyvä juttu kuin voisi luulla. Hellyyttävin oli ehkä kello 05:06 ystävättärelle lähetetty viesti jossa luki vain "Teetä ja sympatiaa. Huomenna."

Jos nyt jotain näiden muutamien vauhdikkaampien viikkojen jälkeen saa toivoa, niin tahtoisin hetken-pari kestävää mielen- ja ruumiin rauhaa. No hitto, ei tällä rikkinäisellä ruumiinretaleellakaan ole väliä, jos tuon pääkopan saisi lepoon hetkeksi. Se kun tuppaa olemaan sitä tyyppiä, että pienellä hetkautuksella unet ovat häiriintyneitä vielä kuukausienkin päästä. En tiedä, mitä käy, kun hetkautus on luokkaa kevyehko isku palleaan ja ilmat pihalle, mutta en odottele mitään siistiä ja huomaamatonta. Hittovie.

Melkein voisin kyllä käydä nukkumaan nyt. Kotokulma kuittaa.