Kesälomavammaisen kertomukset osa viisitoista: Minulla on ikävä Juvenesta. Nyt sen vasta tajusin. Olkoonkin niillä kalsea kouluruokalasisustus, tekokukkia, lisämaksullinen maito ja aina vain sitä samaa porkkanaraastetta, ne kuitenkin tekevät minulle ruokaa. Se on ihanaa. Pari kuukautta kun on tyystin oman tunarikeittiön varassa, alkaa ikävöimään niitä (ihania) beigenvärisiä pastamössöjä. Olisi edes työpaikan ryöstöhintainen Amica (Kuusi euroa lounaasta! OMG!), mutta sekin on kesälomalla. Nyyh. Kukaan ei tee minulle ruokaa. Tämä on kamalaa.

Tänään söin taas ties monettako päivää lounaaksi kuivaa ruisleipää raanaveden kera ja päätin kokata loppuviikoksi parempaa apetta. Ihan hyvä idea, mutta kun keittokomero lainehtii vielä edellisenkin kokkausyritelmän tiskeistä, voi vitutuskäyrän jo valmiiksi nostaa reippaaseen yläviistoon. Muistatteko, kun kesän alussa sopotin somasta pienestä keittiökomerostani? (En muista, sopotinko juuri tänne, mutta johonkin varmasti.) Soma on juu, mutta saakeli kun en sovi sinne. Kaapinovet kolhii takaraivoa ja kattilankyljet paukkaa pitkin seiniä. Vesihanassa on namiskat erikseen kuumalle ja kylmälle vedelle ja altaat ovat niin pienet, että saan tiskattua noin kolmasosan paistinpannusta sujuvasti. Leikkuulauta lenkkaa ja hellan ja pöydän välissä on rako, johon putoaa jokainen koskemani esine. Se on pelkkää kiroilua se ruoanlaitto. Kiroilua ja asioiden pudottelua. Yksi uusista perusperiaatteistani onkin, että ruoka ei ole syömäkelpoista ennen kuin se on käynyt lattialla. Hah. Terveystarkastajat toivotetaan tähän ravintolaan erityisen lämpimästi tervetulleiksi.

Minulla on ikävä Juvenesta ja omaa keittiötä, jonka hippilampun alla mahtuu vaikka valssaamaan (tai breikkaamaan, mutta ei puhuta nyt siitä). Varokaa vaan, tämä kitinä tästä vain voimistuu kunhan elokuuhun päästään. Ainakin jos tuo tyhmä sade vain jatkuu ja kaikki on tyhmää ja tylsää ja äääääääh. Yläkerran mummo rupeaa laittamaan sitä telkkaria pienemmälle tai minä mäjäytän siitä salkkarimasiinasta savut pellolle. Saakeli.