Se(kin) hyvä puoli tässä (mahdollisessa) uudessa työpaikassa ja uudessa kaupungissa on, että saan ehkä vähän jotain uutta kirjoitettavaa tänne. Olisin tällä viikolla halunnut lörpötellä jotain, mutta kuinka monta kertaa voin kertoa käyneeni siinä samassa kirjastossa tai samassa ruokakaupassa tai samalla kävelyllä lähiön ympäri? Tätä on jauhettu nyt viisi (?) vuotta, ehkä nää kulmat on nyt nähty.

Työasioiden pitäisi varmistua ensi viikolla. Olen vähän malttamaton, roikun vuokra-asuntosivuilla ja selailen norjankielistä lähdeaineistoa, en millään jaksaisi odottaa. Toistaalta tämä välitila on ihan hyvästäkin, sillä nyt en enää ajelehdi ja voin hyvällä omatunnolla tehdä näitä hölmöjä asioitani. Käydä kirjastossa ja pitkillä aurinkoisilla kävelyillä. Keitellä kaurapuuroa ja hihitellä podcasteille. En ole koko viikon aikana ollut kunnollisessa kanssakäymisessä toisen ihmisolion kanssa vaan olen himmaillut yksikseni ihan olan takaa. Yhtenä iltana kävin elokuvissakin ja suorastaan närkästyin, kun siellä oli ihmisiä joilla oli seuralaisia ja ne kehtasi jutella mainosten aikana. Onko mulla vähän surullinen elämä? No, lohdutukseksi voin kertoa, että huomenna hyppään junaan ja teen oikein kierroksen ystävän luota toisen luokse. Sitä on sovittu lounasta yhdessä paikkaa ja kahvitreffiä toisessa, ihan voisi luulla että mulla on vilkas seuraelämä. Oikeasti haluan vain läiskiä mahdollisimman monta kärpästä yhden iskulla niin että voin sitten taas urpoilla erakkona loppusyksyn. Hah.

Mut oikeasti, ne vuokrakämpät? Ei mun budjetilla tietenkään saa mitään muuta kuin nuhjuisia koppeja 70-luvun lähiörotiskoista, mutta on tää silti melkoista juhlaa. En ole ikinä vuokrannut asuntoa, josta olisin nähnyt edes kuvaa etukäteen. Nyt mulle annetaan eteen sivutolkulla ilmoituksia, joissa on vessanpytytkin kuvattu erikseen ja tekstissä käytetään sellaisia suloisia ilmauksia kuin "pikkukoti" ja "tehoneliöt". Toiseen selaimeen HSL:n reittiopas ja kolmanteen Google street view, mulla menee loppupäivä siinä. Tämä on liian hauskaa. Joo, olen varma, että rupean repimään hiuksiani viimeistään siinä vaiheessa kun se asunto pitäisi oikeasti hankkia ja nämä mun romut muuttaa johonkin, mutta hei, antaa lapsen leikkiä niin kauan kunnes on työsopimus kätösessä. Voisi tässä vähän tietysti tuumailla, että mikä siinä on, kun ikätoverit ottavat asuntolainoja ja hankkivat omistuskolmioita ja joku repii riemua 20 neliön vuokrayksiöistä, mutta väliäkös tuolla nyt lopulta. Ilo se on pienikin ilo, jne.

Mulla on hyvä kutina tästä.