Taas niitä päiviä, kun ei ole kovinkaan tarkkaa käsitystä viikonpäivästä ja oikeastaan sillä ei olekaan mitään muuta merkitystä kuin sen vaikutus alakerran Billan aukioloaikoihin. Mutta parempi vaan että se on kiinni, enpähän tule hakeneeksi taas sitä ihanaa mozzarella-ciabattaa (Hoho miten kansainvälinen ilmaus tuohon väliin. Suomeksi siis juustovoileipä.) vaan syön ehkä niitä jämäruokia, jotka kovasti kaappeja täyttää ja ryöväävät tilaa kämppiksiltä. Meitä on kolme henkeä ja meillä on pikkuruinen pakastinlokero. Risoo.

Niin, olin lomalla. Perhettä oli ihan kiva nähdä, mutta eipä tämä historiallinen reilun kolmen kuukauden väli tapaamisessamme riittänyt poistamaan sitä faktaa, että olemme sovussa saman katon alla korkeintaan kolme päivää putkeen. No, kotoisaa oli ja nyt ne ovat poissa. Lomaa on vielä jäljellä laskutavasta riippuen yksi viiva kaksi viikkoa enkä oikein tiedä, miten päin olisin. Ihan liian pitkä loma, taas. Reissuja on tehty niin paljon, etteivät nekään oikein enää kiinnosta, eikä mulla kyllä olisi enää varaakaan niihin. Kämpillä lojuminen on helppoa ja halpaa mutta siitä saattaa ehkä hajota pää. Hmm. Kattoo nyt. Juon kahvia ja lakkaan kynsiäni hölmöillä väreillä. Yksinkertaiset on huvit.

Viikolla törmäsin hassusti myös yhteen ala-asteaikaiseen kaveriin, joka muutti silloin joskus pois ja josta en vannomisista huolimatta kuullut juuri mitään vuosikausiin. Ja nyt, feisbuukkien ja muiden kotkotuksien ansiosta, tapasimme ja vielä täällä Itävallassa, aika kaukana kummankaan kotoa. Elämä on kummallista välillä. Sain taas kauhean minä-olen-vanha -kohtauksen, kun laskeskelin, että siitä, kun soittelimme luokan pojille pilapuheluita ja valloitimme kotibileitä neon-värisissä napapaidoissa ja liian suurissa farkkuhaalareissa, on jo liki 12 vuotta aikaa. Ja mitä tässä välissä on tapahtunut? No, harrasteet ja pukeutumistyyli ovat hitusen muuttuneet, mutta ei hirveästi muuta. Hämmentävän samannäköiseltäkin se kaveri näytti, eikä mullakaan ole mitään tarvetta vaihtaa passikuvaa vaikka se on kohta jo kymmenen vuotta vanha. Ha. No, silloin muinoin oltaisiin voitu syödä jäätelöä korkeintaan kotokylän ainoalla jäätelökiskalla, nyt sitä saatiin sentään nauttia keskieurooppalaiseessa auringonpaisteessa. Seuraava tapaaminen sovittiin jotakuinkin kymmenen vuoden päähän, tapaamispaikka avoin. Eihän sitä taas tiedä, miltä kulmalta maapalloa itsensä löytää.

Tiedättekö, nyt mulle tuli ihan hirveä himo siihen mozzarella-ciabattaan. Pitikin puhua. Ruokalistalla olisi vain jotain vanhaa jauhelihakastiketta pakastimesta eikä se houkuta yhtään. Elämä on niin epistä.