En tiedä, kuinka hyvä merkki se on, että vajaan viikon verran täällä oltuani rupesin taas etsiskelemään lentolippuja kotiin. Tuore isä esitteli mesessä Paska-Apinat -kerhon uusimman jäsenen kuvia ja puhui muutenkin niin liikuttavia juttuja, että olin jo pakkaamassa laukkua vain päästäkseni halaamaan niitä hassuja. Voi ei. Ehkä se on nyt sitten kuitenkin tyydyttävä vain läppärin äärellä kyynelehtimiseen ja merkattava kalenteriin pari heinäkuista lastenvahtikeikkaa. Onneksi on kaikki nämä nykyajan vehkeet, joilla tädit voivat suorittaa aiheeseen kuuluvia päivittelyitä vähän kauempaakin. Luulen, että kaveri oppii skypettämisen vielä ennen kuukauden ikää.

Paikallinen elämä on jumissa. No, perjantaina saatoin käydä vähän juhlimassa, mutta sielläkin taisin istua suurimman osan ajasta tiskipöydällä heiluttelemassa jalkojani. Viimeiset kaksi ja puoli vuorokautta olen ollut hitsattuna tähän sängynkulmaan ja olotila on vähintäänkin pökkeröinen. Ainoa mainitsemisen arvoinen tapahtuma on mystisesti keittiöstä kadonnut puolikas suklaakeksipakettini, jota en mitenkään muista itse tuhonneeni. Ei noiden kämppistenkään tyyliin kuulu nyysiä toisten herkkuja, joten käsissämme on melkoinen mysteeri. No, ken on sen vienyt, on varmasti ottanut tarpeeseensa. Toivottavasti helpotti. Mä voin hakea täydennystä kaupasta.

Ihan kohta menen kouluun ja olen kunnollinen ihminen, lupaan. Maanantait ovat justiinsa hyviä päiviä siihen.