Mahtavaa, kun on kesä. Väliäkö auringonpaisteella, ulkoilmasiidereillä, grilliruoalla, paljailla varpailla ja nurmikolla loikoilulla, mutta ihan ykkösjuttu kesässä on kauppojen sunnuntaiaukiolot. Tulla kotiin reissuiltansa ja päästä jonkun kämäsen kioskin sijasta ihan omaan kauppaan, josta noukkia elinehto-jogurttinsa. Siellä oli ihan tyhjää. Ei törmäilyä ja tuuppimista, vaan kerrankin sai askeltaa hyllyltä toiselle ihan omaan tahtiinsa, eikä kassallakaan ollut juuri jonoa. Autuus.

No mutta. On noilla muillakin seikoilla puolensa. Sitä ihan luulee hetken olevansa villi ja vapaa, kun on kesä ja kivuus ja kaikki. Tällä kertaa kadotin kelloni. Typerä mieleni luulee nyt jotain, kun se tuolla tavalla tahtoo riistäytyä erilaisista kahleista. Huomenna taitaa tämä kesä loppua taas, ja hyvä niin, sillä minun olisi suotavaa näyttää naamaani vielä vähän tuolla koulussakin. Pitäisi tehdä loppuun sitä yhtä harkkatyötä, joka kuivui kokoon tasan tässä vaiheessa viime kevättä. Nyt minä sen kyllä selätän! Olen varma siitä. Toivottavasti muistan tämän tomeran asenteen myös huomisaamuna, kun mieleni tekisi taas kerran itkeä suurta surkeuttani. Hämmentävän usein se kyllä oikeastaan naurattaa. Toverini saman työn äärellä ovat joskus vähän närkästyneitä, kun hekottelen itsekseni. No ei sitä helkkarin tekelettä voi kovin vakavilla mielin ottaakaan.

Kolme viikkoa. Sitten pitäisi muuttaa toiselle puolelle Suomea ja olla iso ja fiksu ja ihana ja järkevä. Tittidii. Kattoos ny sitäkin sitten.